Chapter II: Part 2

PETÄJÄ. Tee synnintunnustuksesi ja rukoile anteeksiantoa. Vai pitääkö minun tehdä se? — Polvistu!

HEIKKI. Kuten käskette, (Polvistuu). Minä polvistun. (Makean happamasti). Anteeksi!

LAURA (hyvin hellästi). Mutta, ukko kulta, eihän sinun tarvitse niin alentua — minä pyydän, nouse ylös.

HEIKKI. Taivas varjelkoon! Kun minä nyt kerran olen polvillani tässä, niin jäänkin tähän.

LAURA (Hyvin hellästi). No, sitten — täytyy minunkin polvistua. Nöyryys on naisen kaunein koristus. (Polvistuu Heikin eteen).

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Pirun penikka!

PETÄJÄ (Astuen heidän väliinsä). Hehhehhee! Sinä olet hyvin herttainen, iloinen olento! (Vetää molemmat ylös). Nouskaa ylös — antakaa kättä toisillenne.

LAURA (Ojentaa kätensä). Tässä!

PETÄJÄ (Heikille). Purista hänen kättään!

HEIKKI. Kuten tahdotte — kuten käskette. (Puristaa).

PETÄJÄ (Toisella puolella). Noin! Suudelkaa nyt toisianne!

HEIKKI ja LAURA (Vetäytyvät toisistaan). Kutka? Mekö?

PETÄJÄ. Niin — te! Ja oikein hellästi.

HEIKKI. Eikö mitä?!

PETÄJÄ. Minä tahdon.

HEIKKI (Mukautuen). Minä mukaannun kaikkeen. (Menee Lauran luo).

LAURA (Peräytyy). Eihän toki?!

HEIKKI (Itsekseen). Ahaa! Sitä hän ei siedä.

PETÄJÄ. No, mikä nyt on?

LAURA. Mieheni ei kernaasti suutele.

PETÄJÄ. Mitä?!

HEIKKI. Oi, kyllähän minä! (Itsekseen). Nyt hänen täytyy vetää vastahankaa. (Menee Lauran luo ja aikoo tarttua tämän käteen). Rakas vaimoni —

LAURA (Vetää pois kätensä, hiljaa). Ei kymmentä askelta lähemmäksi!

HEIKKI. Sallitko minun suloisia huuliasi — (Syleilee Lauraa).

LAURA (Hiljaa). Minä puren! (Riistäytyy hänen sylistään).

HEIKKI (Riemuiten enolle). Eno, hän ei tahdo.

PETÄJÄ. Kyllä hän tahtoo.

HEIKKI. Eipä tosiaankaan. Ei hän tahdo. Ohhoh, te ette tunne hänen itsepäisyyttään.

PETÄJÄ (Hellästi moittien). Mutta lapseni —

LAURA (Itsekseen). Tuo ilkiö! Mutta — odotapas vain! (Ääneen ja hellästi). Minäkö itsepäinen? Ei, eno hyvä — mutta eihän sitä sentään kukaan halua niin julkisesti —

PETÄJÄ. Mitä vielä — enon läsnäollessa —

HEIKKI (Syrjään, hykertäen tyytyväisesti käsiään). Luojan kiitos! Hän känää vastaan!

LAURA. Olette oikeassa — minä olen tyhmä lapsi.

HEIKKI (Kuunnellen). Mitäh?! Eihän hän toki —

LAURA (Huokaa kevyesti ja pakottaa itsensä ystävälliseksi). Tule tänne, rakas ukko! Suo anteeksi!

HEIKKI (Seisoo kuin kuvapatsas, nolona).

LAURA. Eihän minun tarvitse enoa hävetä. (Suutelee Heikkiä nopeasti). Kas niin!

81

PETÄJÄ. Hyvä!

HEIKKI (Itsekseen). Kylläpä olikin julkea!

PETÄJÄ. Sellaisesta minä pidän.

LAURA (Itsekseen). Tuon suudelman saa hän kalliisti maksaa minulle.

PETÄJÄ. Ja tästä alkaen ette saa kinailla.

LAURA (Sydämellisesti, ojentaen Heikille kätensä). Emme milloinkaan!

HEIKKI (Itsekseen). Minä alistun kohtalooni.

LAURA (Hiljaa Heikille). Jos vielä kerran saatatte minut näin ikävään asemaan, paljastan enolle koko ilveilynne.

HEIKKI (Hiljaa ja myöntyväisesti). Järkeni on seisahtunut. Minä mukaannun kaikkeen.

PETÄJÄ (Lauralle). Ja nyt, sydänkäpyseni, tule! Menemme huoneeseeni. — Olen aikonut sinulle pienen yllätyksen. Tule! Tule! (Vetää Lauraa vasemmalle).

LAURA (Mennessään). Näkemiin, ukko kulta!

HEIKKI (Itsekseen, suuttuneena). Monipäinen käärme!

KYMMENES KOHTAUS.

Heikki yksin.

HEIKKI (On seisonut liikkumattomana). Luojan kiitos, nyt olen vihdoinkin yksinäni! (Katsoo ympärilleen). Ja nyt saa loppua tämä miehevä arvokkaisuus ja minusta pitää tulla tiikeri tai — hm — kanarialintu! Nyt onkin minulle kaikki yhdentekevää — minä en enää tunne mitään vastakohtia luomakunnassa. — Mutta pitihän minun jo aikaisemmin tietää kenen kanssa jouduin tekemisiin? Ei kai hänen afrikalainen sydämensä ollut minulle tuntematon? Tuo nainen on päättänyt repiä minut kappaleiksi pala palalta, ja minun täytyy vaieta, vieläpä antaa hänen suudella itseäni — kauheata! (Äkkiä aivan tyynesti). Hän osaakin suudella aika hyvin — niinkuin pitääkin — niin, hän suuteiee erittäin sievästi, mutta — (Taas vihaisena). Niin, siinähän se kauheus juuri onkin! Punaiset huulet ja sydän pikimusta kuin mustepullo. Ihan tässä voisi vihasta ja häpeästä hirttää itsensä! (Kulkee näyttämön perällä kiivaasti edestakaisin).

AARNIO ja ELLI (Tulevat keskeltä).

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Aarnio. Elli. Heikki.

ELLI (Aarnion takana). Reino, minä en enää kestä tätä. Olit taas nukahtanut, vaikka minä olin kieltänyt sinua.

AARNIO (Kädet selän takana, hyvin rauhallisesti). Koetan tästä alkaen kaikin voimin lakata kokonaan nukkumasta, Eiliseni.

ELLI. Ivaa täynnä, kuten sinun herra Tuulispääsikin —

HEIKKI (Tullen nopeasti Ellin luo). Mitä käskette?

ELLI (Jatkaa). Aivan yhtä maata.

HEIKKI. Herran nimessä, jättäkää minut kokonaan rauhaan mainenne ja mantereinenne! Toinen sisar on yhtä vastenmielinen kuin toinen on viekas, vehkeiievä ja ilkeä.

ELLI (Närkästyneesti.) Herra Tuulispää!

HEIKKI. Hirveä sukulaisyhtäläisyys! Sisarenne syöksee minut onnettomuuteen. Sen sijaan että hän luonteensa mukaan olisi oikea hirviö, esiintyy hän enolle hyväntahtoisena lampaana niin, että eno näkee hänessä kaikkien vaimojen esikuvan. Ja nyt aikoo eno viipyä luonamme kolmen päivän asemesta koko viikon!

ELLI (Nopeasti). Se ei käy laatuun!

HEIKKI Sitähän minäkin olen sanonut.

ELLI (Tarttuu miehensä käteen ja vie hänet vasemmalle). Reino — kuule nyt —

HEIKKI (Tarttuu Aarnion toiseen käteen ja vie hänet oikealle). Aarnio — sinähän ymmärrät — (Tästä alkaen hyvin nopea kaksinpuhelu).

ELLI (Hyvin kielevästi). Sinä tiedät, että minä olen myöntyväinen vaimo —

HEIKKI. Ja missä pulassa minä olen.

ELLI. Mutta jos vanhus viipyy täällä vielä viikon.

HEIKKI. Enhän minä sentään voi häntä pois ajaa.

ELLI. Niin minä pyörryn seitsemän kertaa tunnissa.

HEIKKI. Jos hän nyt jo saa tietää ilveilymme —

ELLI. Ellet hyvällä saa häntä pois talosta —

HEIKKI. Niin joudun minä perinnöttömäksi!

ELLI. Niin haen minä sinusta eron —

HEIKKI. Ja minä olen hukassa!

ELLI. Tyttäreni otan mukaani —

HEIKKI. Se on aivan varmaa!

ELLI. Näytä nyt, että olet mies —

HEIKKI. Ole siis ystäväni —

ELLI. Taikka minä eroan!

HEIKKI. Ja rauhoita herttaista puolisoasi!

AARNIO (On Ellin ja Heikin puheen aikana nyökäyttänyt päätään vuoroin kummallekin ja samalla mutissut »Hm! Hm!» Kysyy nyt hetken vaitiolon perästä). Joko olette lopettaneet?

HEIKKI ja ELLI. Jo!

AARNIO. No, kuulkaa sitten minunkin ajatukseni. Minun täytyy sanoa teille, että minä — en ole ymmärtänyt sanaakaan.

HEIKKI ja ELLI. Älä nyt! Se on sentään liikaa! (Samalla kuuluu vasemmalla olevasta huoneesta Lauran kova huuto »Ah!»).

AARNIO ja ELLI. Mikä se oli?

HEIKKI. Tontun ääni! Hän on enon luona — ehkä joku uusi onnettomuus?! (Syöksyy kiireesti huoneeseen vasemmalle).

ELLI. Nyt sinä tiedät tahtoni.

AARNIO. Anteeksi, Elliseni — tähän asti minä en tiedä — yhtään mitään

ELLI (Kiireesti). Ja tiedät toimia sen mukaan.

LAURA (Tulee vasemmalta).

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Tulee kiireesti, hyvin kiihkoissaan). Kuulehan, Aarnio, tuo Heikki menee sentään liian pitkälle!

ELLI (Aarniolle). Kuuletko?

LAURA. Ja kuitenkin pitää minun nauraa niin, etten voi oikein suuttuakaan.

ELLI. Mitä sitten on tapahtunut?

LAURA. Ajatelkaas vain! Tuo kevytmielinen ihminen kirjoitti enolleen —

HEIKKI (Tulee vasemmalta).

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Heikki.

HEIKKI (Syöksyy sisään, poissa suunniltaan). Lapsi! Muuten olen hukassa! Aarnio, lapsi! (Ellille). Arvoisa rouva, taivaan tähden — lapsi!

AARNIO. Oletko sinä hullu?

HEIKKI. Täydellisesti — ja sen lisäksi perheenisä! Minun täytyy jostakin saada lapsi!

AARNIO. Selitähän toki —

HEIKKI. Etkö nyt sitten ymmärrä? Olen kirjoittanut enolle, että minulla on poika, ja nyt —

AARNIO ja ELLI. Mitä?!

HEIKKI. Nyt tahtoo eno nähdä sen — onpa vielä tuonut sille täydellisen pukuvarastonkin —

LAURA. Joka minun heti piti ottaa huostaani, ajatelkaa!

ELLI. Tämä on ihan kauheaa!

AARNIO. Miksi et sanonut sitä meille jo aikaisemmin?

HEIKKI. Tiedäthän sinä minun onnettoman muistamattomuuteni! Mutta mistä minä sen lapsen nyt otan? Herra varjele sentään! (Ellille). Teidän pienokaisenne on saatava avuksi.

ELLI. Ei milloinkaan! Viatonta lastani en anna sellaiseen ilveilyyn.

LAURA. Sehän onkin tyttö.

HEIKKI (Ihan toivottomana). Aivan oikein! Mutta eihän se tee mitään — tänne tyttö vain — peitetään se —

ELLI. Ei ikinä!

HEIKKI. Vain näytteille kuin taideteos.

ELLI. Älkää raivostuttako minua.

LAURA. Hiljaa! Eno tulee.

HEIKKI (Vääntelee tuskissaan käsiään). Ja minä olen lapseton!

PETÄJÄ (Tulee, kainalossaan lasten vaatteita käärössä. Kaikki hyökkäämäisillään pois).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä. Myöhemmin palvelijatar.

PETÄJÄ. Miksi juoksette kaikki pois?

HEIKKI. Meillä on —

LAURA. Me aioimme —

ELLI (Nopeasti). Ei! Me tuumimme juuri —

LAURA (Nopeasti). Mitenkä tämän huoneen voisi sisustaa teille mukavaksi.

ELLI (Ihmeissään). Mitä?!

LAURA (Hiljaa Ellille). Anna minun hoitaa tämä asia.

PETÄJÄ. Mutta miksi jätit tämän käärön? (Antaa sen Lauralle). Otahan nyt.

HEIKKI (Ottaa nopeesti käärön). Sallikaa — se kuuluu yksistään minulle —

PETÄJÄ. Saanko minä nyt vihdoinkin nähdä suvun jatkajan?

HEIKKI. Heti! — (Hiljaa Ellille). Säälikää minun kauheata tuskaani. (Petäjälle). Hän ei ole vielä kotona.

PETÄJÄ. Eikö?

AARNIO (Hiljaa Ellille). Myönnyhän nyt!

HEIKKI. On palvelijattaren kanssa ulkona. (Vuoden vanhan-lapsen huutoa kuuluu oikealta).

HEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!

ELLI (Yhtäaikaa). Siinä se nyt on!

LAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!

AARNIO (Yhtäaikaa). Hyvä tulee!

PETÄJÄ (ihastuneesti). Hih, siellähän perintöruhtinas onkin! Oivallinen sopraano! Minun täytyy puristaa sitä lurjusta vasten sydäntäni. (Aikoo mennä sinne).

HEIKKI (Pidättää häntä). Rakas eno!

ELLI (Menee hänen tiellensä). Se ei saa tapahtua!

PETÄJÄ (Heikille). Laske minut irti! — (Ellille). Älkää sekaantuko perheasioihin.

ELLI (Närkästyneenä miehelleen). Reino!

AARNIO (Kohauttaa olkapäitään).

LAURA (Nopeasti enolle). Lapsi ei ole vielä puettu.

HEIKKI (Nopeasti). Eikä vielä siistittykään,

PETÄJÄ. Ei se tee mitään. (Lapsen huutoa). Kuinka hän huutaa — hän aavistaa läheisyyteni — minun täytyy nähdä hänet.

LAURA (Hiljaa Ellille). Sinä näet, ettei tässä muu auta. (Enolle). Minä haen hänet. (Menee nopeasti 2:seen huoneeseen oikealle).

ELLI (Aarniolle). Nyt minun kärsivällisyyteni loppuu.

HEIKKI (Hiljaa Ellille). Hyvä rouva, minä olen todellakin syytön.

ELLI (Suuttuneena Heikille). Antakaa minun olla rauhassa! Minä puhun nyt mieheni kanssa. Tule tänne, Reino. (Vetää miehensä perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).

PETÄJÄ (Heikille, osoittaen Elliä). Mitähän sillä taas on mielessä?

HEIKKI. Lapsellisuuksia, ei mitään muuta.

LAURA (Tulee kantaen pientä lasta [käytettävä suurta nukkea], joka on kiedottu suureen liinaan niin, että vain vähän päätä näkyy. Tässä on pienokainen).

PETÄJÄ. Siinäkö se on? (Katselee lasta — ihastuneesti). Ah, sinä herttaisin pikku mies! Kuinka hän aukaisee silmänsä — anna tänne, käpyseni! (Ottaa Lauralta lapsen).

ELLI (Tulee esiin huutaen). Sitä ette saa tehdä!

PETÄJÄ. Miksi en? Luuletteko, etten minä osaa käsitellä lapsia? (Lapselle, hyvin ystävällisesti ja hellästi). Niin, niin, katso vain minua, lurjus — kuinka hän hymyilee — hän tuntee minut. Niin, niin, pienokaiseni! Minä olen eno — hähhähhäh — nyt hän haukottelee — herranen aika, miten suuri suu tällä tulevalla kansalaisella on.

ELLI. Minä en kestä tätä!

PETÄJÄ. Mikä tämän pienen lurjuksen nimi on?

HEIKKI (Yhtäaikaa). Jooseppi!

LAURA (Yhtäaikaa). Ville!

ELLI (Yhtäaikaa, pistävästi). Mikko!

AARNIO (Yhtäaikaa). Augusta!

PETÄJÄ (Ihmeissään Aarniolle). Augusta?

HEIKKI (Nopeasti). Aukusti— hän sanoi. Se on sama kuin Aaku.

PETÄJÄ. Vai niin! Vankka poika. Mutta kaunis hän ei ole.

ELLI (Pisteliäästi). Vai ei ole?

PETÄJÄ. Eipä tosiaan. Mutta muotohan voi muuttua. Kauniit ihmiset ovat meikein kaikki olleet pieninä tuollaisia irvinaamoja.

ELLI. Nyt olen saanut tarpeekseni valokuvaamisesta. (Menee nopeasti Petäjän luo ja ottaa häneltä lapsen). Sallikaahan! (Lyhyesti ja pistävästi). Hoitaja odottaa. (Menee nopeasti lapsen kanssa oikealle).

PETÄJÄ (Heikille). Kuules, poika, kälysi käyttäytyy minua kohtaan —

PALVELIJATAR (Oikealta). Ruoka on pöydässä.

LAURA (Yhtäaikaa. Itsekseen). Luojan kiitos!

HEIKKI ((Yhtäaikaa). Itsekseen). Vihdoinkin vapaa!

LAURA. Pian, eno, tänne käsivartenne! Soppa ei saa jäähtyä. (Menee Petäjän kanssa oikealle).

ELLI (Tulee samalla ja käy Aarnion kimppuun). Reino, jos tuo vanha, höyläämätön poroporvari vielä kerran.—

HEIKKI (Tarjoaa hänelle käsivartensa). Kaunis rouvaseni — (hyvin hellästi) soppa jäähtyy.

ELLI (Suutuksissaan). Antakaa minun olla rauhassa.

HEIKKI (Väistyy syrjään).

ELLI (Tarttuu Aarnion käsivarteen ja 'puhuu hänelle). Sopan jonka olet itsellesi keittänyt, minä kyllä pidän sinulle kuumana. (Vetäen Aarnion mukanaan pois). Syömisen jälkeen saat kuulla mielipiteeni, nyt mennään.

HEIKKI (On leikkinyt kääröllä ja heiluttaa sitä nyt suuttuneena ja puhuu). Ehei! Tuo rouva on sentään — (Samalla hajoaa käärö ja kaikki vaatteet putoavat hujan hajan lattialle; huudahtaen). Herranen aika! (Noukkii tavaroita lattialta).

AARNIO (Kääntyy vielä ovelta katsomaan). Mitä sinulla siellä on?

HEIKKI (Näyttää pientä lapsentakkia ja sukkia). Jälkiruokaa perheateriaamme. (Sulloo taskunsa täyteen lapsenvaatteita — oikealta kuuluu lapsen itkua, laulua ja keinuttamista). Voi taivaan talikynttilät! Vielä tässä saa kuulla tavanmukaista ruokamusiikkiakin! (Panee päähänsä lapsen myssyn ja työntää lapsen alushameen povitaskuunsa — Suutuksissaan). Nytpä minä vasta olen oikein _onnellinen aviomies!_

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Sama näyttämö.

ENSIMMÄINEN KOHTAUS.

(HEIKKI istuu pöydän luona vasemmalla, vieressään peitetty kehto. Pöydällä piirustuslauta, lyijykyniä j.n.e.).

PALVELIJATAR (katselee ulos ikkunasta).

HEIKKI (Piirtää ja vasemmalla jalallaan keinuttaa. Laulaa. [Voidaan laulaa mitä kehtolaulua tahansa.]). »Nuku, nuku nurmilintu» — (Palvelijatlarelle). Eikö eno jo tule?

PALVELIJATAR (Kääntymättä). Ei. Seurue on vielä puutarhan portin luona.

HEIKKI (Laulaa). »Väsy, väsy västäräkki» — (Puhuu). Taivaallista huvia tämä — (Laulaa). »Teeppä pellolle pesäsi.» (Puhuu). Jalkani on aivan turtana. — (Laulaa). »Hangolle havumajasi.» (Puhuu). Ja kun vain hetkeksikään keskeytän, alkaa se huutaa niin kauheasti, että korvat lukkoon menevät.

PALVELIJATAR (Kääntymättä). Autanko minä teitä, herra Tuulispää?

HEIKKI. Taivas varjelkoon! Pysy paikoillasi, minä tuuditan vaikkapa viimeiseen tuomioon asti. Enon pitää oppia tuntemaan onnellisen aviomiehen urotyöt ja huomata, että — minä olen aviomieheksi — (Lapsi huutaa, hän tuudittaa kovemmin ja puhuu suutuksissaan). Älä mörise, mukula! tuo eläimellinen ääni ei sovi niihin pyhiin säveliin jotka nyt hermostoani jännittävät.

PALVELIJATAR. Eno tulee!

HEIKKI. Mene sitten pian pois! Pian!

PALVELIJATAR (Juoksee oikealle).

HEIKKI (Tuudittaa ja laulaa »Nuku, nuku nurmilintu», samalla piirustaen).

PETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat keskeltä).

TOINEN KOHTAUS.

Heikki. Petäjä. Aarnio.

PETÄJÄ (Aarniolle) Kuinka ihminen sentään voikin erehtyä! Tehän olette erittäin järkevä mies, ja minä kun olen tähän asti pitänyt teitä tohvelisankarina. Älkää pahastuko.

AARNIO. Älkää olko millännekään, minä olen hyvänahkainen mies.

PETÄJÄ. Mutta vaimonne näyttää minusta —

HEIKKI (Laulaa kovemmin).

PETÄJÄ (Kääntyy ja katsoo häneen). Ah — kas tuolla! (Nauraa). Onnellinen aviomies. — Kuinka sinusta nyt on tullut lapsenhoitaja?

HEIKKI (Huoaten). Korkeamman käskystä, rakas eno! Rouva toivoo ja mies tottelee. (Hiljaa Aarniolle). Auta minua!

PETÄJÄ. Lorua! Onko tuo nyt miehen työtä?

HEIKKI. Ei, mutta minun täytyy. (Huoaten). Eikö totta, Aarnio?

AARNIO (Huoaten). Kyllä hänen täytyy.

PETÄJÄ. Sinun vaimosi — eihän toki tuo hellä olento —

HEIKKI (Kiireesti). Oi voi, tämä ei sentään ole kaikkein pahinta. Minun täytyy hakata puitakin — ja kun meillä on iso pyykki, — täytyy minun mankeloida ja silittää —

PETÄJÄ. Se ei ole totta!

HEIKKI (Aarniolle, pyytäen). Aarnio —

AARNIO. Minä — minä en kylläkään ole nähnyt sitä, mutta — totta se on.

PETÄJÄ. Voisiko sellainen olla mahdollista?

HEIKKI. Valitettavasti hyvinkin mahdollista! Minä sanon teille, eno, minun vaimoni on —

LAURÅ (Tulee keskeltä).

KOLMAS KOHTAUS.

Edelliset. Laura.

LAURA (Nopeasti). Mikä sinun vaimosi on?

HEIKKI. Koko elämäni onni. (Tuudittaa).

LAURA (Enolle). Siinä hän on oikeassa. (Heikille). Mutta kuinka sinä, ukko kulta, voit poistua luotamme ja ruveta tuudittamaan?

HEIKKI (Toivottoman näköisenä). Sinähän olet käskenyt!

LAURA. Minäkö? Sinä kai näet unta? Nouse ylös.

HEIKKI. Koska välttämättä tahdot — mutta lapsi rupeaa taas huutamaan. (Nousee ylös).

LAURA. Sitten on Aarnio hyvä ja tuudittaa —

AARNIO. Anteeksi — sitä minä saan tehdä muutenkin tarpeeksi usein — joten —

PETÄJÄ (Aarniolle, joka on hänen vieressään). En tiedä ollenkaan mitä poika tahtoo — hänellähän on maailman paras vaimo. Vielä yksi seikka, eikö teidänkin mielestänne olisi parempi, jos — (Vetäytyy Aarnion kanssa perälle ja puhuu hiljaa hänen kanssaan).

HEIKKI (On tähän asti puhunut Lauran kanssa hiljaa ja kiivaasti, tulee hänen kanssaan nyt ihan etualalle). Nyt minä käsitän teidän pirullisen suunnitelmanne! Mutta minä tulen toimeen omin avuinkin, vaikka koko maailma vastaan potkisi.

LAURA (Hiljaa). Kärsivällisyyttä vain, kyllä tästä hyvä tulee.

HEIKKI. Te olette taluttanut minua jo koko päivän narrin nuorassa. (Puhuvat hiljaa).

PETÄJÄ ja AARNIO (Tulevat taas esiin).

AARNIO (Hyvin arkana Petäjälle). Ah, te laskette leikkiä!

PETÄJÄ (Aarniolle). En tosiaankaan, saatte kohta nähdä!

AARNIO (Itsekseen). Tästä tulee kaunis juttu!

ELLI (Tulee keskeltä).

NELJÄS KOHTAUS.

Edelliset. Elli. Sitten palvelijatar.

ELLI (Tullen nopeasti). Miksi minun piti jäädä ihan yksin puutarhaan?

AARNIO (Itsekseen). Siinä hän on!

ELLI (Nopeasti). Tehdäänkö minun selkäni takana suunnitelmia?

AARNIO (Itsekseen). Nyt hän on taas oikeassa mielentilassa.

ELLI (Nopeasti ja kiivaasti). Miksi kehto on tuotu tänne?

PETÄJÄ. Mitä se sitten teihin kuuluu, rouva?

ELLI. Mitäkö se minuun kuuluu? (Hyvin ihmeissään). Aarnio!

LAURA (Nopeasti). Minun rakas mieheni tahtoi vähän voimistella, sisko! —

ELLI (Ivallisesti). Pitääkö sitten sinun rakkaan miehesi takia koko talon kääntyä ylösalaisin?

LAURA (Hiljaa Ellille). Sinä unohdat taas —

AARNIO (Hiljaa Ellille). Elliseni, ajattele sentään —

ELLI (Vihaisesti). Suusi kiinni sinä! (Menee oikealle ovelle ja huutaa). Taava!

PETÄJÄ (Menee Heikin ja Lauran väliin). Tämä on sentään liian hullua, ja te annatte sen tapahtua?

HEIKKI. Muutoin hän on niin herttainen olento.

PETÄJÄ. Paholainen hän on! (Lauralle). Jos sinä olisit sellainen, vaatisin minä teitä heti eroamaan. (Menee Aarnion luo).

HEIKKI (Hiljaa Lauralle). Kuulitteko? Meillä on hyvin helppo peli ja te onneton teette sen minulle niin vaikeaksi.

LAURA (Herttaisesti, huoaten). Voinko minä sitten muuta?! (Kääntyy peittääkseen nauruaan).

HEIKKI (Jää hämmästyneenä seisomaan ja tuijottaa Lauraan).

PALVELIJATAR (On sillävälin tullut sisään ja Elli puhuu hänen kanssaan hiljaa vilkkaasti).

ELLI (Palvelijattarelle). Vie kehto sisään!

PALVELIJATAR (Vie kehdon sisään huoneeseen oikealle).

ELLI (Lauralle ja Heikille). Antakaa minun nyt jo olla rauhassa — kärsivällisyyteni on lopussa.

LAURA (Hiljaa). Pianhan viikon päivät kuluu.

HEIKKI (Itsekseen, kulkien kiivaasti ympäri). Nyt on kaikki hukassa!

PETÄJÄ (Aarniolle). Antakaa minun vain toimia. — (Toisille). Kuulkaahan, lapset! Olen tehnyt päätökseni. —- Kuten tiedätte, aioin olla luonanne viikon päivät.

HEIKKI (Puoliääneen). Hyvin hauskaa.

AARNIO (Katsellen yhä vaimoaan). Nyt puhkeaa rajuilma!

PETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Teidän perheonnenne on muuttanut kaikki suunnitelmani.

ELLI (Otsaansa rypistäen Aarniolle). Mitä tästä oikein tulee?

PETÄJÄ. Iloitkaa ja riemuitkaa! Minä poistun Uudestakaarlepyystä kokonaan ja muutan teille.

KAIKKI. Mitä?!

PETÄJÄ (Yhtäaikaa). Ovat kyllä.

HEIKKI (Yhtäaikaa). Herranen aika!

ELLI (Pistävästi). Eikö se sentään kohtaa vaikeuksia?

AARNIO (Itsekseen). Rajuilma lähenee — minä poistun. (Hiipi Ellin takaa keskiovelle).

PETÄJÄ. Ei ensinkään. Minä olen, Luojalle kiitos, oma herrani ja voin tehdä mitä tahdon.

ELLI (Aarniolle, joka on ehtinyt keskiovelle). Mihin aiot, Reino? (Menee hänen luokseen).

AARNIO. Raittiiseen ilmaan. Täällä on niin kuuma.

ELLI (Tarttuu hänen käteensä ja vetää hänet takaisin). Pysy nyt vain täällä, rakas lapsi. (Ivallisesti). Pitäähän sinunkin kuunnella herra Petäjän nerokasta tuumaa.

PETÄJÄ. Ei teidän, rouva, tarvitse nyrpistää nenäänne niin ivallisesti. Ylipäänsä ei nenänne ole ensinkään kaunis, eikä teille ole eduksi, että kiinnitätte siihen ihmisten huomion.

ELLI. Aina vain parempaa! Ovatko kaikki Uusikaarlepyyläiset yhtä kohteliaita kuin tekin?

PETÄJÄ. Ovat kyllä.

HEIKKI (Hiljaa Ellille). Suokaa anteeksi vanhalle miehelle.

AARNIO (Hiljaa Ellille). Hän ei tiedä, mitä hän puhuu.

PETÄJÄ. Siis — tästä alkäen kuulumme _samaan perheeseen_ ja olemme onnellisia! Eikö totta, rakas Laura? Eikö totta, Heikki? (Ellille). Jos tekin tahdotte elää kanssamme _onnellisena_, niin olkoon menneeksi mutta teidän pitää _muuttua_, muuten siitä ei tule'mitään. Minä olen jo kauan ollut pahoillani, kun te sekaannutte kaikkeen ja joka asiassa tahdotte olla määrääjänä. Siitä teidän täytyy luopua. Ellette siihen suostu, niin menkää mihin tahdotte — me emme pakota ketään.

ELLI (Aarniolle). Ei — tämä menee jo liian pitkälle, — tällaista en ainakaan minä voi enää kestää.

PETÄJÄ (Heikille ja Lauralle). Lapset, me tulemme elämään kuin taivaassa! Minä menen nyt kirjoittamaan kaikkein tärkeimmistä asioista asiamiehelleni — ja jään tänne. (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Mutta, rakas eno, onhan siihen vielä aikaa.

PETÄJÄ. Nopea päätös on hyvä päätös. Siis ei mitään vastaväitteitä, poika. Minä tulen ihan ilosta nuoreksi, kun saan jäädä luoksenne. — (Lauralle). Nukkeni! (Menee nopeasti vasemmalle).

VIIDES KOHTAUS.

Edelliset paitsi Petäjä.

KAIKKI (Katsovat toisiaan hämillään ja vaieten).

HEIKKI (Hetken perästä). No, nyt olemme klikissä. (Nopeasti Lauralle). Ja se on teidän syynne.

LAURA (Nopeasti). Teidänpäs syynne!

ELLI (Nopeasti Aarniolle). Sinä olet aikaansaanut koko sekasotkun.

AARNIO. Minäkö? Päinvastoin! (Osoittaen Heikkiä). Siinä on sekasotkuneuvos!

HEIKKI (Lauralle). Miksi te olette niin rakastettava?

LAURA. Koska minä olen nuori tyttö.

ELLI (Aarniolle). Miksi sinä luovutit taloutesi hänelle?

AARNIO. Sinun suostumuksellasihan minä —

ELLI (Aarniolle, hyvin kielevästi). Nyt minua kohdellaan kuin viidettä pyörää vaunuissa. Minä olen hellä vaimo ja siedän paljon, mutta mikä on liikaa se on liikaa. Mitävarten sinä olet mies? Sinun velvollisuutesi on suojella minun naisellista arvoani. Toimita eno ja hänen sisarenpoikansa pois vielä tänään, muutoin et enää milloinkaan saa nähdä minua ystävällisenä.

HEIKKI (Lauralle, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te olette luvannut pelastaa minut. — Onko tämä pelastamista? — Te salaatte käärmeenluonteenne — tuhotaksenne minut sitä varmemmin. Riitelemisen asemesta suutelette minua. — Onko se säädyllisen nuoren tytön käytöstapaa? Luuletteko, että tuo hätäinen suudelma herätti minussa mieluisan tunteen? Te erehdytte! Muulloin olisin milloin tahansa ottanut sen kiitollisuudella vastaan, mutta nykyisessa asemassani täytyy minun pitää sitä mitättömänä.

LAURA (Heikille, yhtäaikaa Ellin kanssa). Te ette mitenkään voi vaatia, että minä ihan kokonaan peittäisin luonteeni. Muuten kostan vain harmin, jota olette minulle joka päivä tuottanut, ja piinaan teitä siksi, kunnes varmasti tiedän, että olette minusta saanut paremman käsityksen kuin tähän asti. Te olette valinnut minut puolisoksenne ja saatte nyt oppia tuntemaan kaikki onnellisen avioliiton ilot siksi kunnes teidän naisvihanne häviää. Olkaa varma siitä!

PETÄJÄ (Tulee kynä kädessä huoneestaan).

KUUDES KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä.

PETÄJÄ (Ovella). Mutta, lapset, tehän meluatte hirveästi. — Ei voi kunnoilisesti kirjoittaa riviäkään.

ELLI (Hiljaa ja nopeasti Heikille). Te toimitatte hänet pois vielä tänään, taikka —

PETÄJÄ (Tulee esiin). Noh! Hiljaa kaikki? Oletteko taas riidelleet!

ELLI (Nopeasti). Kas niin — tämä sisarenpoikanne selittää teille toivomuksemme. (Menee).

PETÄJÄ (Heikille). Sinäkö?

HEIKKI (Vauhdikkaasti). Rakas eno — elämässä löytyy asioita, luonnonilmiöitä, valonheijastuksia. (Itsekseen). Tämä ei käy. (Ääneen, osoittaen Lauraa). Vaimoni selittää teille tarkemmin. (Hiljaa Lauralle). Tehkää mitä tahdotte, minä en enää voi sanoa mitään. (Menee nopeasti pois).

LAURA (Itsekseen). Minun tulee häntä kuitenkin vähän sääli —

PETÄJÄ. Te olette nähtävästi kaikki vähän päästänne pyörällä.

LAURA. Oi ei, eno hyvä, mutta — jos te lupaatte minulle, ettette kiivastu, jos te — (itsekseen) minä en voi pahoittaa vanhan miehen mieltä. Tässä — (osoittaa Aarniota) lankoni ilmoittaa teille kaikki. (Poistuu nopeasti).

PETÄJÄ (Aarniolle). Siis te?

AARNIO (Nolona). Minäkö?

MOLEMMAT (Seisovat vastakkain ja katsovat toisiaan pitkään. Hetken vaitiolo).

PETÄJÄ. No niin, te! Olkaa hyvä.

AARNIO (Itsekseen). Tästä vasta hyvä tulee! (Ääneen). Korkeasti kunnioitettu herra Petäjä — se on — ei. On näyttäytynyt, että — (pyyhkii otsaansa) että sisarenpoikanne lapsi — ei — ei — ei —

PETÄJÄ. No?

AARNIO. Ei ole hänen lapsensa —

PETÄJÄ (Huutaa). Mitä?!

AARNIO (Syrjään, pannen käden suulleen). Herranen aika! (Ääneen). Se tahtoo sanoa, minä en tarkoita todellista, vaan —

PETÄJÄ. No?!

AARNIO. Vaan viime näyttelyssä ollutta maalausta, johon minun täytyi antaa hänelle luonnos.

PETÄJÄ. Ja siinä on koko salaisuus.

AARNIO. Niin.

PETÄJÄ. Ja sitä varten häiritsette minua. Sellaisia asioita! Eihän minua liikuta lapsimaalaukset. (Mene huoneeseensa).

AARNIO. Olin vähällä puhua itseni pussiin. Mutta luulen selviytyneeni verrattain hyvin pelistä.

ELLI ja LAURA (Tulevat oikealta).

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aarnio. Elli. Laura. Heikki.

LAURA (Vielä ovella, rauhoittaen kiihtynyttä Elliä). Rauhoituhan — sinun miehesi on luvannut selvittää tämän asian.

AARNIO. Anteeksi — sitä minä en ole luvannut, se annettiin tehtäväkseni vastoin tahtoani.

ELLI (Vihaisesti Aarniolle) Yhdentekevää, kun vain saavutamme tarkoituksemme. No, mitenkä on? Oletko näyttänyt hänelle tien?

AARNIO. Minä — minun piti juuri alkaa —

ELLI. Tämähän on aivan kuin vaipuisi maan alle!

HEIKKI (Hyvin kiihtyneenä, syöksyy sisään, Lauralle). Onko enolle ilmoitettu?

LAURA. Kysykää rakkaalta langoltani! (Hiipii ulos hänen takaansa).

HEIKKI (Aarniolle). Onko minun kuoIemantuoinioni ällekirjoitettu?

AARNIO. Ah, anna minun olla — (Hiipii ulos).

ELLI (Nopeasti ja vihaisesti). Hanellä ei taas ole ollut rohkeutta. Tuo mies on naula minun ruumisarkkuuni! (Kävelee vihaisesti edestakaisin).

HEIKKI (Seuraten Elliä). Hän ei tiedä mitään. Sitten voin vielä toivoa pelastuvansa. Laura, kun te nyt — (Katsoo ympärilleen). Missä hän on?

ELLI. Poissa. Hän ei enää tahdo olla missään tekemisissä koko asian kanssa.

HEIKKI. Sitten minä olen hukassa!

ELLI. Se on ihan oikein teille. — Reino, minä vaadin nyt vakavasti (Katsoo ympärilleen). Hänkin poissa!

HEIKKI. Siltä näyttää.

ELLI. Pitkälle hän ei pääse — (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Minä pyydän, sana vain — (Itsekseen). Valheiden Jumala, auta minua! (Ääneen). Jos te hylkäätte minut, on kaikki hukassa! Teidän täytyy olla liittolaiseni. (Aikoo tarttua hänen käteensä). Oi, ei tuota jääkylmää pohjantähtikatsetta — (Kiihkeän hellästi). Kaikkein suloisin olento —

ELLI (Peräytyen). Oletteko hullu?

HEIKKI. Olen hulluna rakkaudesta! Eikö sydämenne sitten sano teille mitään?

ELLI. Ei, mutta jollette nyt lakkaa —

HEIKKI (Myöskin nopeasti, haaveellisen hellästi). Elli! Minä kunnioitan teitä!

ELLI (Nauraa). Sitä en ole vielä ollenkaan huomannut.

HEIKKI. Koska minä vuosikausia — (tahallaan yhä äänekkäämmin) vuosikausia olen taistellut ystävän velvollisuuksien kanssa, vuosikausia olen tämän särjetyn sydämen hehkua hillinnyt.

ELLI. Tosiaan — hän on hullu. (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pidättää häntä). Oi — oi — Elli! — Miksi olette ollut aina niin julma minulle?

ELLI. Koska minä vihaan ja inhoan teitä!

HEIKKI. Minua, lammasta? Miksi?

ELLI. Vielä sitä kysytte? Kun Aarnio maalasi madonnaa ja tahtoi minua malliksi, niin kuka silloin sanoi hänelle, ettei minussa ole mitään madonnamaista?

HEIKKI. Ja sitäkö te muistelette niin kauan?

ELLI. Sellaista loukkausta ei nainen unohda milloinkaan!

HEIKKI (Nopeasti). Kun minä sen sanoin, olin heikkomielinen — olin mustasukkainen, kateellinen. — En tahtonut mitään madonnaa, vaan tahdoin käyttää näitä jumalallisia kasvoja Kleopatranani!

ELLI (Vihaisesti). Äitelyytenne ovat sietämättömiä — (Aikoo mennä).

HEIKKI (Pitäen Elliä kädestä huutaa enon huoneeseen päin). Teidän täytyy tulla omakseni! Teidän täytyy erota Aarniosta!

ELLI (Koettaa irtautua). Olette valmis hullujenhuoneeseen.

HEIKKI. Siksi teidän pitää mennä naimisiin kanssani. Silloin tulen taas järkeväksi. (Pitää lujasti häntä kädestä ja polvistuu hänen eteensä). Minun sylissäni hymyilee teille uusi elämä, (huutaa) sillä minä rakastan teitä! (Suutelee hänen kättänsä).

PETÄJÄ (Tulee vasemmalta).

LAURA (Tulee oikealta).

KAHDEKSAS KOHTAUS.

Edelliset. Petäjä. Laura.

PETÄJÄ (Yhtäaikaa. Ovella). Ohoh!

LAURA (Yhtäaikaa. Ovella). Eipä hullumpaa!

ELLI (Kiukuissaan, huomaamatta enoa). No, odottakaapas vain! (Kiiruhtaa pois keskeltä).

HEIKKI (Katsoen hänen jälkeensä). Kunnes tulette takaisin? Varsin mielelläni.

LAURA (Nyyhkyttäen). Uskoton!

LAURA (Nyyhkyttäen). Uskoton!

HEIKKI (Nousee vitkaan ylös ja on olevinaan hämillään). Tunteeni ovat ilmaisseet minut. (Petäjälle). Te tiedätte salaisuuteni. — Ah! (Hiljaa ja nopeasti Lauralle). Jos vielä vitkastelette pelastamasta minua, on teillä tiikerin sydän! — (Ääneen). Pois — pois — (Tarttuu nenäliinaansa). Ilmaa — jääkää hyvästi! (Pitää nenäliinaa silmillään ja syöksyy ulos keskeltä).

YHDEKSÄS KOHTAUS.

Petäjä. Laura. Myöhemmin Heikki kuunnellen keskiovella.

PETÄJÄ (Huutaa). Seis, tynjäntoimittaja!

LAURA (Nyyhkyttäen). Antakaa hänen olla. — Minä raukka — onneton vaimo — kuinka hän voikin minua — niin — pettää — (Alkaa itkeä). Uskollista sydäntäni — niin loukata!

PETÄJÄ. Ennen kuulumatonta! Mutta se kostetaan.

HEIKKI (Näkyy keskiovella).

LAURA (Lakkaa äkkiä itkemästä, aivan toiselela äänellä nopeasti). Tämä ei sentään ole minulle odottamatonta. (Nyyhkyttäen). Hän ei ole minua milloinkaan rakastanut.

PETÄJÄ. Mutta sinähän sanoit minulle kuitenkin vielä ennen päivällistä —

LAURA. Minä en tahtonut teille heti — ensi hetkenä — ilmoittaa onnettomuuttani — mutta nyf — minä en — enää voi vaieta. (Nyyhkyttää yhä kiivaammin). Niin, eno — meidän avioliittomme — on maailman onnettomin. (Nopeasti, ihan tukahtuneella äänellä). Minä en kestä enää! (Vaipuu enon syliin).

HEIKKI (Itsekseen). Ihana olento! (Hiipii sisään ja piiloutuu uuninvarjostimen taa).

PETÄJÄ (Rupeaa myös nyyhkyttämään). Minä olen kuin ukkosen lyömä!

LAURA. Hän on jo kauan rakastanut — minun siskoani.

PETÄJÄ. Tuo turkkilainen!

LAURA. Ja sisko — rakastaa häntä myös.

PETÄJÄ. Sehän on vastoin kaikkea säädyllisyyttä. Tässä täytyy nähtävästi ruveta ankariin toimenpiteisiin.

LAURA (Nyyhkyttäen). Ah niin — tehkää se ilo minulle.

PETÄJÄ. Ja mitä mies, Aarnio, sanoo sellaisesta sekasotkusta

LAURA. Hän on — hyväntahtoinen nahjus — tohvelisari —

PETÄJÄ. No, maltapas vain, kyllä minä sen silmät auki saan! Tuossa paikassa on tämä ampiaispesä rikottu. — Tämän kommunistisen elämän täytyy loppua. Koko joukko ulos talosta ja poika ensiksi. — Rauhoitu, käpyseni! Tulet olemaan tyytyväinen minuun. (Rientää pois keskeltä).

KYMMENES KOHTAUS.

Heikki, Laura.

HEIKKI (Tulee esiin). Hyvä. Erittäin hyvä! Jatkakaa vain sillä tavalla.'

LAURA. Mutta sanokaa minulle ennen kaikkea, miten herran tähden keksitte niin hullun tuuman, että teitte sisarelleni rakkaudentunnustuksen. Pilaatte vain asiaanne yhä enemmän.

HEIKKI. Sitähän minä tahdonkin — kun te jätitte minut pulaan. Mutta jos te nyt vielä näytätte tusinan pikkupiruja ja vaaditte eroa, tai — niin, sehän on vielä parempi! Mitenkä olisi, jos kostoksi pitäisitte suhdetta Aarnion kanssa?

LAURA. Mutta mitenkä olisi, jos minä _enon tähden_ antaisin uskottomuutenne anteeksi?

HEIKKI (Nopeasti). Sitä ette saa tehdä!

LAURA. Ja jos minä sittenkin olisin niin jalomielinen?

HEIKKI. Silloin — silloin ammun itseni!

LAURA. Vielä mitä!

HEIKKI. Varmasti! Olen jo ostanut revolverinkin.

LAURA (Lempeästi). Heikki —

HEIKKI (Kylmästi). Mitä haluatte?

LAURA (Ojentaa hänelle kätensä). Te olette suuri velikulta.

HEIKKI. Kiitoksia paljon.

LAURA (Lempeästi). Mutta minun tulee teitä sääli.

HEIKKI. Kiitoksia vain hyväntahtoisesta osanotostanne.

LAURA. Te ette saa ampua itseänne.

HEIKKI. Varsin ihmisrakkaasti sanottu.

LAURA. Kuitenkin täytyy minun enon tähden antaa teille anteeksi.

HEIKKI. Silloin tapatte minut ja minä syytän teitä Korkeimman edessä viattomasta verestäni! Muistakaa sitäpaitsi sopimustamme ja voimassa olevaa rikoslakia.

LAURA (Katsoo hellästi, lempeällä äänellä). Ah — miten vähän te sentään tunnette nuoren tytön sydäntä. — (Kääntyy kainosti pois).

HEIKKI (Katsoo häneen pitkään). Tuo lempeä ääni ja tuo hellä katse — (Tarttuu hänen käteensä). Laura — totisesti — minä alan tulla päästäni pyörälle — mitä aiotte tehdä minulle?

LAURA (Arasti ja hiljaa). En mitään.

HEIKKI. Miksi sitten puristatte kättäni?

LAURA (Vetää pois kätensä ollen olevinaan hämillään). Teinkö niin?

HEIKKI. Ihan varmaan! Kaksi kertaa!

LAURA (Nopeasti). Se oli vain sattuma. Muuten pitää minun sanoa teille — (lempeämmin) kuten olen tullut valeavioIntostamme huomaamaan, että — (Vaikenee kainona).

HEIKKI. No?

LAURA (Lempeästi ja hiljaa, melkein kuiskaten). Että te, vastoin luuloani, sovitte erittäin hyvin aviomieheksi. (Katsoo häpeissään maahan ja hypistelee pukuansa).

HEIKKI (Katsoo häneen hetken ihan hämmentyneenä, sitten kääntyy hänestä pois ja puhuu syrjään). Nyt taivas halkeaa ja maa kääntyy ylösalaisin.

LAURA (Heti Heikin käännyttyä ojentautuu ylpeästi ja uhkaa häntä sormellaan, vetäytyy sitten hitaasti ovelle oikealla, katsoo taas heti Heikin häneen käännyttyä kainosti alas. Päästyään ovelle, katsoo hän vielä Heikkiin ystävällisesti, pelästyy sitten äkkiä ja kuiskaa hiljaa: »Ah!» jonka jälkeen poistuu).

YHDESTOISTA KOHTAUS.

Heikki yksin.

HEIKKI. Taivas on nähtävästi päättänyt kerta kaikkiaan syöstä minut turmioon. — Tyttö on rakastunut minuun! Nyt on siis onnettomuuteni täydellinen. — Hän ei päästä minua enää kynsistään. Oi voi, niitä naisia, niitä naisia! (Rauhallisemmin). Mutta eihän tästä sentään oikeastaan kannata olla pahoillaan — (Menee kuvastimen luo). Minä olen pulska poika ja hän — kun katsoo häntä tarkemmin, ei ole ensinkään hullumman näköinen. Sen lisäksi on hän hyvin tarmokas — hän suutelee hyvin — ja itkee mainiosti. — Erinomaisia ominaisuuksia kaikki ja hyvänä vaihteluna avioliitossa. Mutta — sehän on kaikki teeskentelyä. Minä — naimisiin — ja vielä hänen kanssaan? Ei kuuna päivänä.

ELLI (Tulee keskeltä).

KAHDESTOISTA KOHTAUS.

Elli. Heikki.

HEIKKI (Kiiruhtaa Ellin luo ja tarttuu hänen käteensä). Kaunis rouva, suokaa minulle anteeksi, että minä äskettäin —

ELLI (Vihaisesti). Antakaa minun olla! Pois läheltäni! Kylläpä te olette laittanut kauniita juttuja, mutta ne saatte vielä maksaa! (Menee nopeasti samaan huoneeseen kuin Laura).

HEIKKI. Ukkosilma joka taholla! (Katsoo puutarhaan). Tuolla tulee eno ja Aarnio. — Minä riennän naisten luo. Heidän täytyy auttaa, niin, vaikka minun siitä hyvästä pitäisi tulla turkkilaiseksi — ja naida molemmat! (Rientää Ellin jälkeen).

AARNIO ja PETÄJÄ (Tulevat puutarhasta).

KOLMASTOISTA KOHTAUS.

Aarnio. Petäjä. Elli.

PETÄJÄ. Nähkääs nyt! Vaimonne ei ole täälläkään. Hän pakenee teitä.

AARNIO. Ensi kertaa elämässään.

PETÄJÄ. Koska hänellä ei ole hyvä omatunto.

AARNIO. Siltä minustakin näyttää.

PETÄJÄ (Yhä kiivaammin). Tällä samalla paikalla oli Heikki hänen jalkojensa juuressa ja huusi, että hän on onnellisin kaikista kuolevaisista.

AARNIO. Sita minä en usko.

PETÄJÄ. Laura raukkakin tunnusti minulle, että teidän vaimonne ja minun sisarenpoikani välillä on jo kauan ollut hellä suhde.

AARNIO. Hän on laskenut leikkiä.

PETÄJÄ. Laskenutko leikkiä — kyyneleet silmissä?

AARNIO (Ihmetellen). Itkikö hän? Kuulkaahan — lopultakin on asiassa jotakin perää?

PETÄJÄ. Tietysti on! Joko nyt vihdoinkin alatte sulaa tuosta jäätymistilastanne ja vähäisen lämmetä?

AARNIO (Rauhallisesti). En. — Minä mietin ensin asiaa perinpohjin. (Syrjään). Nyt minä sentään valmistan itselleni pienen huvin. (Menee ylpeästi vasemmalle. Samassa näkyy Elli oikealla).

ELLI (Huutaa ovelta). Reino, tulehan tänne!

AARNIO (Seisoo vasemmanpuolisella ovella). Pois! Minulla ei ole enää mitään tekemistä sinun kanssasi! (Menee pois, paiskoa oven kiinni ja lukitsee sen sisäpuolelta).

ELLI (Menee ovelle). Mikä häneen on mennyt? — (Ovella). Lukossa? (Kääntyy Petäjään). Mitä tämä merkitsee?

PETÄJÄ. Niin rangaistaan uskottomia vaimoja.

ELLI. Herra Petäjä, olkaahan nyt siivolla! Tämä kohtelu menee jo yli rajojen! Ja nyt minä sanon teille, ettei sisareni ensinkään ole sisarenpoikanne kanssa —

LAURA ja HEIKKI (Ovat Ellin puhuessa tulleet oikealta ja tulevat nyt nopeasti esiin).

NELJÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Laura ja Heikki.

LAURA (Keskeyttää nopeasti Ellin). — enää epäsovussa, vaan on jalomielisesti antanut anteeksi.

PETÄJÄ. Mitä?!

ELLI (Melkein yhtäaikaa). Salli minun nyt puhua —

LAURA (Melkein yhtäaikaa. Vetää Ellin syrjään). Olehan vaiti nyt!

HEIKKI. Niin, rakas eno, me olemme —

PETÄJÄ. Mene pois näkyvistäni!

LAURA (Ellille). Hillitse itsesi! (Petäjälle). Eno, älkää olko vihainen, kaikki voi vielä tulla hyväksi.

PETÄJÄ. Luuletko niin?

LAURA (On tarttunut Ellin ja Heikin käteen). Eksyneet palaavat taas katuvaisina takaisin velvollisuuksiinsa.

ELLI (Kiireesti). Kuka tässä on eksynyt?

LAURA (Kuiskaa). Olehan nyt hiljaa! (Ääneen). Eno, ottakaa sisarenpoikanne taas armoihinne, minä olen antanut hänelle anteeksi. Tule, sisko!

ELLI. Ei, minun pitää ensin —

LAURA (Hiljaa, vetäen pois Elliä). Tule nyt vain — olet varmasti tyytyväinen minuun. (Menee Ellin kanssa keskeltä. Mennessään Heikille). Tehkää nyt, kuten teille sanoin.

HEIKKI (Itsekseen). Herra tietää, mitä hänellä taas on mielessä. Varmaankaan ei mitään hyvää.

VIIDESTOISTA KOHTAUS.

Petäjä. Heikki.

HEIKKI (Seisoo kädet ristissä Petäjän edessä).

PETÄJÄ (Panee kädet lanteilleen ja katsoo häneen kysyvästi). nO, patruuna? Onko sinunlaisesi mies ansainnut sellaista vaimoa?

HEIKKI. Oikeastaan — ei! Mutta todellisuudessa — kyllä!

PETÄJÄ. Hän antaa anteeksi. Voiko menetellä jalomielisemmin?

HEIKKI. Ei korppi korpin simää noki.

PETÄJÄ. Mitä sillä tarkoitat?

HEIKKI. Pitää yleensä koettaa peittää sellaisia toisen vikoja, joita itsellään on yllinkyllin.

PETÄJÄ. Oletko suunniltasi?

HEIKKI. Onhan minulla silmät päässä.

PETÄJÄ. Älä ylvästele! Olethan aina ollut lyhytnäköinen.

HEIKKI. Vaimoni sallii selkäni takana liehakoida itseään.

PETÄJÄ. Se ei ole totta! (Hoksaten äkkiä). Se tahtoo sanoa — ihailijoita hänellä kyllä on.

HEIKKI (Riemuiten). Nähkääs nyt!

PETÄJÄ. Sen hän on itse sanonut minulle, mutta hän on antanut kaikille matkapassit.

HEIKKI. Paljaita kujeita.

PETÄJÄ (Yhä innostuneemmasti). Mutta hienoja kujeita. Tässä näet hänen viattomuutensa todisteet. (Ottaa Lauralta saamansa kirjeet esiin). Kas tässä! Kolmelle narrille, jotka pyrkivät hänen suosioonsa. Hän salasi tämän asian sinulta, ettet harmistuisi.

HEIKKI (Sieppaa kirjeet ja avaa ne).

PETÄJÄ. Oletko sinä ihan villi? Kuinka saatat siveälle vaimollesi sellaista häpeää —

HEIKKI (Keskeyttää). Erinomaisen siveä! Kuulkaahan vain: (Lukee). »Ylioppilas Nenonen. — Huomenna iltapäivällä kello 4 Kaivopuistossa. Teidän X.»

PETÄJÄ. Mitä?! (Ottaa kirjeen ja lukee).

HEIKKI (Lukee toisia kirjeitä). Kauppapalvelija Kukkoselle, ja samoin luutnantti Kannusvuorelle.

PETÄJÄ (Silmäilee kirjeitä). Olen kuin pilvistä pudonnut!

HEIKKI. Ja minä tahtoisin lentää ilmassa!

PETÄJÄ. Tämähän on pakanallista elämää! Mies uskoton, vaimo; käly uskoton — koko konkkaronki uskottomia! Minä olen aivan suunniltani —

HEIKKI. Ja entä minä?!

PETÄJÄ. Sinulla ei ole mitään aihetta. Sinähän olet kostanut. Ihmeellinen avioliitto! Erakko sinusta olisi pitänyt tulla, mutta ei aviomiestä!

HEIKKI. Todellakin! Niin, minäpä vasta olen onnellinen aviomies! (Ikkunan luona). Haa — tuolla hän hiipii puutarhassa.

PETÄJÄ (Menee ikkunan luo). Kuka?

HEIKKI. Minun siveä puolisoni.

PETÄJÄ. Hän viittaa. Miehen hattu näkyy.

HEIKKI. Eno, _kirkkaassa päivänvalossa_ rakkaudentunnustus!

PETÄJÄ. Ethän sinäkään siihen yötä valinnut.

HEIKKI. Hän pistää kätensä aidan läpi —

PETÄJÄ. Ja ottaa kirjeen.

HEIKKI. Eno, mitä nyt sanotte?

PETÄJÄ. Semmoinen ihminen ajetaan pois talosta!

HEIKKI. Nyt on käly hänen seurassaan — he tulevat tänne. Pian, eno, mennään piiloon.

MOLEMMAT (Rientävät uuninvarjostimen taa).

KUUDESTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Palvelijatar. Sitten Laura ja Elli.

PALVELIJATAR (Ovella, katselee ympärilleen, huutaa taakseen). Tie on vapaa!

LAURA (Tulee Ellin kanssa). Eikö kukaan ole nähnyt meitä?

PALVELIJATAR. Ei kukaan! (Hiljaa, viittaa varjostimeen). Molemmat ovat tuolla.

LAURA (Nauraa). Minä tiedän. (Ellille). Onko uteliaisuutesi nyt tyydytetty?

ELLI. Kyllä, sisko, ja minä iloitsen suuresti, että (nauraa) että sinun herra puolisoasi on niin perinpohjin petkutettu. Onnittelen sinua uuden valloituksesi johdosta. (Menee nopeasti oikealle).

HEIKKI (Enolle). Tuo on samassa liitossa hänen kanssaan.

PETÄJÄ. Hänet ajetaan pois!

LAURA (Palvelijattarelle). Hän tulee kohta takaisin, ja heti kun näette hänet, antakaa minulle sovittu merkki.

HEIKKI. Tuokin on mukana juonessa.

PETÄJÄ. Samoin pois talosta!

LAURA. Mutta varovasti, hyvä Taava! — Mieheni — ymmärrättehän? (Katsoo varjostimeen). Mieheni ei saa tietää mitään.

PALVELIJATAR. Miehenne? (Nauraa). Hihihihi! Ymmärrän! (Hykertäen käsiään menee nauraen ulos).

HEIKKI. Minulle nauretaankin!

PETÄJÄ. Piika riivattu!

LAURA (Varjostimeen päin hyvin kovasti). Ah, kuinka olen tyytyväinen nyt!

HEIKKI (Tulee kiireesti esiin). Vai niin?!

LAURA (On hämmästyvinään). Jesus — sinäkö täällä? Piilossa?

HEIKKI. Niin, piilossa! (Hiljaa). Eno myös —

LAURA (Hiljaa). Minä tiedän.

HEIKKI. No, rouvaseni, miksi niin äkkiä vaikenitte?

LAURA. Herraseni, tuollaisella äänellä —

HEIKKI. Vai niin? Tähän saakka se on ollutkin kuin musiikkia, mutta tästä alkaen se muuttuu ukkosen jyrinäksi.

LAURA. Minä en pidä sellaisesta äänestä ja senvuoksi poistun.

HEIKKI. Seis! (Näyttää hänelle kirjeet). Tunnetteko näitä kirjeitä?

LAURA. Herra varjele! Onko eno —?

HEIKKI. Kyllä on! Sinä viekas, kavala vaimo!

LAURA. Rakas mieheni —

HEIKKI. Sitä sanaa ette saa enää käyttää! Nyt olette paljastettu. Kuka tuo aidan luona seisova hattumekka oh?

LAURA (Teeskennellen arkuutta). Sinä siis olet nähnyt hänet?

HEIKKI. Niin, ja — eno myöskin! — Tänne kirjelippu!

LAURA. Ei milloinkaan!

HEIKKI. Te kieltäydytte? Hyvä! Sitten saa asia mennä laillista tietään.

LAURA. Siitä olisi teille hyvin ikävät seuraukset.

PETÄJÄ (Varjostimen takaa). Ahaa!

LAURA. Tehän ensin rikoitte avioliittouskollisuuden. Te häikäilemättä liehakoitte siskoani ihan silmäini edessä — ja minä vaikenin, koska en tahtonut julkista häväistystä. Nyt, kun minua on petetty, tunnustan avomielisesti, että rakastan toista enkä teitä.

HEIKKI (Huutaa). Haa! (Hiljaa Lauralle). Oikein hyvä!

LAURA. En ole teitä ikinä rakastanut. Seuratkaa vain minun esimerkkiäni. Kumpikin kulkee omaa tietään huolimatta toisesta. Tällainen on sitäpaitsi nykyjään suuressa maailmassa hyvin tavallista. (Kevyesti, hieman kevytmielisesti). Mutta eihän meidän sen takia tarvitse erota. Voimmehan olla olevinamme onnellinen aviopari — ja miltä se meistä itsestämme tuntuu, sitä ei maailman tarvitse ollenkaan tietää.

PETÄJÄ (Tulee esiin). Ohoh, nuohan ovat roskamaisia periaatteita!

LAURA (Pelästyvinään). Tekin täällä?

PETÄJÄ. Niin, minä myös! Onko tämä se äskeinen lempeä, rakastettava perheenemäntä ja siveä puoliso? Niinkö poljetaan kristikunnan ja kunniantunnon vaatimukset jalkoihin? (Heikille). Sinä aiot mennä oikealle (Lauralle) ja sinä tähdot vasemmalle. Hyi! Niinkö hienossa maailmassa tanssitaan. Sitten kiitän Luojaani, että kuulun karkeampaan kansanluokkaan, jossa eivät nämä tanssit ole muodissa. Tanssikaa, tanssikaa vain! Mutta minä soitan tanssiinne säveltä, joka heti alussa saa teidät pois toisistanne! Erota teidän pitää!

HEIKKI (Iloisesti itsekseen). Jo valkenee.

LAURA. Erotako?

PETÄJÄ. Mahdollisimman pian! Sillä teidän aatteittenne mukaan on sovinto mahdoton.

LAURA. Mutta — rakas eno —

PETÄJÄ. Sinua minä halveksin — (Heikille) ja sinulta minä väännän niskat nurin.

AARNIO (Tulee miekka kädessä vasemmalta).

SEITSEMÄSTOISTA KOHTAUS.

Edelliset. Aarnio. Sitten Elli.

AARNIO. Antakaa hänen vielä vähän aikaa elää — minun täytyy ensin saada hyvitystä.

HEIKKI ja LAURA (nauravat). Aernl», mitä hittoa tämä merkitsee?

PETÄJÄ (Poissa suunniltaan). Mitä? Voitteko te vielä nauraa?

AARNIO (Heiluttaa miekkaansa). Kaksintaisteluun!

ELLI (Tulee oikealta). Mutta Reino, minkä näköinen sinä olet?

AARNIO. Anna minun olla! Minä olen nyt Achilles, Roland! (Tekee miekkailuliikkeitä).

LAURA (Puoliääneen Heikille, tukahduttaen nauruaan). Minun täytyy nauraa — vaikka kuolisin!

PETÄJÄ (Lauralle). Naura vain, itku tulee kyllä perästä. Tunnustithan äsken, että rakastat toista etkä (osoittaen Heikkiä) häntä?

LAURA. Aivan niin!

PETÄJÄ (Tarttuu Heikkiin). Olethan sanonut, että sinä tuon kanssa — (Osoittaa Elliä).

AARNIO (Keskeyttää). Antakaahan olla — tämä on minun asiani! (Tarttuu Heikkiin). Oletko sinä voinut otaksua, että vaimoni on rakastunut sinuun?

HEIKKI. Tottakai.

ELLI (Vihaisesti). Mitä? Herra Tuulispää, oletteko te uskaltanut —

PETÄJÄ (Ellille). Älkäähän nyt teeskennelkö siveyttä tekään.

AARNIO. Kaksintaisteluun!

PETÄJÄ. Niin, kaksintaisteluun! Kaikki! Kaikki! (Osoittaa Lauraa). Tuo ei kelpaa mihinkään. — (Osoittaa Heikkiä). Tuo ei kelpaa mihinkään. (Osoittaa Elliä). Ja tuo vasta ei kelpaa yhtään mihinkään! Tänään vielä tehdään erohakemus. (Lauralle). Mene sinä omaa tietäsi, (osoittaa Heikkiä) tuon ohjaan minä toiselle tielle. (Heikille). Sinut lähetetään pikatavarana Uuteenkaarlepyyhyn, sillä sen verran olen päässyt selville, ettet sinä kelpaa aviomieheksi.

AARNIO. Herra varjele! Eihän hän olekaan mikään aviomies.

PETÄJÄ. Mitä?!

HEIKKI. Niin juuri, eno, semmoinen minä en tosiaankaan vie ä ole.

PETÄJÄ. Mitä tämä taas merkitsee?

HEIKKI. Me emme ole ensinkään naimisissa.

PETÄJÄ. Ettekö? Te olette siis pitäneet minua pilkkana

HEIKKI. Hätä keinon keksii. Eno — minulla oli velkoja — ja kun ei ollut mitään muuta keinoa rahan saamiseksi, niin keksin itselleni vaimon.

PETÄJÄ. Entä lapsi?

HEIKKI. Niin — lapsi! Anteeksi, rakas eno.

PETÄJÄ. Hirtehinen! (Ellille). Mutta tuo suloinen lapsukainen —

ELLI. Se on minun!

PETÄJÄ. Tuo lurjus! Kylläpä hän on saattanut minut aika pulmaan.

HEIKKI. Mutta tällaista minä en tee enää milloinkaan.

ELLI (Aarniolle). Pane pois miekkasi, Reino. (Aarnio tottelee vitkastellen ja keskustelun jatkuessa).

LAURA (Petäjälle, silittäen hänen poskiaan). Antakaa hänelle anteeksi, eno kulta —

PETÄJÄ. Ah, mene pois, velho!

LAURA (Kuten ennen). Hän on kyllä kauhean kevytmielinen, mutta hänellä on oikein hyvä sydän.

ELLI (Silittää toiselta puolelta hänen poskeaan). Minäkin tahdon olla jalomielinen ja unohtaa kaikki.

PETÄJÄ. Hitto vie, eihän noita liehakoivia kissoja voi vastustaa. — (Heikille). Sinä lurjus — mutta mitä minä muutakaan voin tehdä kuin näyttää iloiselta kaikesta huolimatta ja nauraa koko ilveilylle —

HEIKKI. Monet kiitokset, rakas eno!

PETÄJÄ (Lauralle). Mutta ikävä minusta on, ettette ole sisarenipojan vaimo.

HEIKKI. Eno, mitä ei ole, siksi voi vielä tulla!

PETÄJÄ (Myhäillen). Niinkö luulet?

HEIKKI (Lauralle). Sydämeni tonttu! Te olette näytellyt vaimoni osaa niin mainiosti, että haluaisin teidän esittävän sitä todellisuudessakin.

ELLI ja LAURA (Yhtäaikaa). Oi voi!

HEIKKI. Tunnustan olevani voitettu. Tarjoan siis teille sydämeni ja käteni.

AARNIO. Enkö sitä jo sanonut? Leikistä tulee tosi.

LAURA (Vakavasti). Ja todesta leikki.

AARNIO, PETÄJÄ ja HEIKKI. Kuinka niin?

LAURA (Heikille). Rakas paholainen! Luottamuksenne on minulle suuri kunnia — (Palvelijatar näyttäytyy ulko-ovella, antaa merkin Lauralle). Mutta te tulette liian myöhään

ELLI (Aarniolle). Näätkö nyt!

LAURA. Minut on jo toinen saanut omakseen.

HEIKKI (Nolona). Kuka sitten?

LAURA. Huomasittehan miehen hatun puutarha-aidan luona. Eilen asia ratkaistiin. Tässä kihlakortti. (Antaa Heikille).

HEIKKI (Lukee). »Kihloissa: Laura Kotivuori ja varatuomari Merimaa.» — Kylläpä minä olen aika hölmö. (Pudottaa kortin).

AARNIO (Ellille). Ja minä en ole tietänyt asiasta mitään.

ELLI. Pitääkö sinun sitten kaikki tietää?

LAURA (Palvelijattarelle). Odottaako hän? (Palvelijatar nyökäyttää päätään). Pyydä tulemaan puutarhaan. (Palvelijatar poistuu).

HEIKKI (Lauralle). Tonttu, tämä kaikki on pilaa.

LAURA. Katsokaa tuonne, paholainen. (Osoittaa puutarhaan). Siinähän näette. — Sulhaseni odottaa. (Kiiruhtaa puutarhaan).

ELLI. Tule, Reino! (Menee puutarhaan Aarnion kanssa, joka jo aikaisemmin on pannut pois miekkansa). Pitäähän meidän tervehtiä uutta lankoamme.

PETÄJÄ (Näyttää Heikille pitkää nenää). Ähäh, lurjus! Siinä sait rangaistuksesi ja hullutuksistasi palkan. (Osoittaa puutarhaan). Katsohan, noin hyvin sinullekin olisi voinut käydä.

HEIKKI. Mitäpä siitä, eno! Suon kernaasti heille sen onnen. Mutta (osoittaa sulhasta) katsellaanhan nyt, mitä tuo mies vuoden kuluttua siitä asiasta arvelee.

LOPPU.