Chapter II: Part 2

Toisen kerran kammahdin neidin ilmettä, kun tämä ojensi kylmän, piittaamattoman kätensä. Tavassa ja kosketuksessa oli jotain luonnottoman poistyöntävää ja halpelevaa. Oliko hän vasten Saimia itsetietoinen epäonnistuneesta näöstään ja liian ylpeä itseään tyrkyttämään —? Mutta sisällä sitten, heti kun hän alkoi puhella, tai pikemmin vastaili muiden puheisiin, oli vaikutus jo hieman edullisempi. Ilmeni jonkinlaista pidättyväisyyttä ja tuoreutta väitteessä, vaikka vastaankin sanoi, — hän sanoi alunpitäen melkein yksinomaan vastaan! — jonkinlaista taidokasta sanoilla miekkailua. Hyvä oli! Äänenkäytössäkin toisinaan joku miellyttävä, verhottu tummuus, mikä hyvin sopi hänelle, kuten joskus ilmekin, joka oli kuin eri maailmojen lukko. Pian huomasi edessään olevan tavallaan uuden ihmisen, joka ei sievistellyt eikä moralisoinut aivan keski-ikäisen naisen tai vanhanpiian malliin. Jotain savolaista laissez-aller, mikä ei ole aina heille häpeäksi! En tiedä, kuinka tämän ensimmäisen vaikutukseni kuvaisin, minussa herätti tämä nainen sisäisen huvintunteen, hiljaisemman ehkä kuin sisar, mutta kuitenkin paradoksaalisen keikkumishalun, — niin kuin eivät he olisi olleet naisia oikein kumpainenkaan. Samalla kun oli varuillaan ja itse jossain ilmavammalla oksalla, teki mieli koketeerata heille, varsinkin esteettisemmin oppineelle Hanna neidille, houkutellaksensa hänestä esiin koko sielun kameleontin, jonka vaistomaisestikin aavisti hänessä olevan. No niin, ne ovat sellaisia epämääräisiä tuntuja, eihän tiedä.

Kuvanveistäjä Santtu Isoniemi pääsi viimein sisään. Ruumiinsa sirorakenteisuudesta huolimatta oli hän kömpelö liikkeiltään. Tervehti kankeasti suurella punaisella kädellä, ja kun tarkemmin katsahdin hänen immyt-kasvoihinsa, niin silmät närästivät, katseenluonti oli omituisen heikko ja hämillinen, suu leveni nauraessa avuttomasti poskiin, työntäen nahkaa rumiin levottomiin uurteisiin. Illan kuluessa kävi selville, että hän oli Isoniemen lapsista kiltein, suoden hyvää kaikille, tuomitsematta maallisia tai taivaallisia. Hän se näytti ajattelevan eniten köyhiä alustalaisiaankin (Hanna neidistä kävi myös jonkinlaisen huolettoman anteliaisuuden maine, tiedän Henriikalta) tukien heitä persoonallisilla neuvoilla tai pienillä lainoilla — hyväksikö, hedelmiksikö, en tiedä. Kaikesta huolimatta hän oli niitä väsyttäviä ihmisiä, ellei nyt juuri niin herpaannuttava kuin tohtorin Elma.

Kokouma kuriositeetteja!

Maisteri Eric, kuten edeltäpäin arvasi, oli loistavan moitteeton isäntä. Ei nähnyt kukaan hänenkään kasvojensa ruusuisen verholehden taa. Isoniemeläiset puhuivat paikkakunnan tuoretta, kuvarikasta kansankieltä, ja nuori tiedemies tähtäsi niin tarkasti heidän huuliinsa, kuin olisi niiden välistä vain kultakimpaleita putoillut.

Varsinkin Saimi ja maisteri papisivat vilkkaasti keskenään. Kohteliaisuuksia ei tässä seurassa näyttänyt rupeavan satelemaan ja — kohteliaisuudesta oli herra Erickin olematta kovin kohtelias. Hän solmi Saimin sanat kuten aikuinen solmii taistelevan lapsen kädet, mutta lääkärinkandidaatti ei antanut perää nuoresta viisaudestaan. Nauroimme, — neiti Hanna Isoniemi myös. Silloin äkkiä kolmannen kerran häntä kammahdin. Neidin suuri lihainen suu oli hillittömästi avautunut, ja vasemmalla puolen roikkui pitkä, peloittava kulmahammas, raatelevan näköisenä. Tottapa oli ilmeeni outo, koska hänkin totistui ja ääneti tuijotimme toisiamme kuten kaksi eri rintaman yllätettyä vartiosotilasta —, kunnes hän sulki suunsa ja hampaansa aivan kuin pistetään miekka tuppeen. Siitä huolimatta jäi terä väijyvästi näkyviin alahuulelle. Se vaikutti kuin villin huonosti kätketty ase. Kuin pahasta painajaisunesta havahdin Ericin ehdottaessa, että vieraat ehkä halusivat nähdä yläkerran taidehallia.

He nousivat —, ja minun oli poistuttava hetkeksi keittiöön, emäntävelvollisuuksiini. Silmäini edessä väikkyi yhä tuo atavistinen hammas. Kuka sen oli hionut? Millaisten ominaisuuksien kera ilmestyi se uudestaan?

Kun palasin, kuului ylä-hallista sellainenkin nuoha ja nauru! Nyt oli tapetilla jälleen maalaus. Santtu ymmärsi enemmän taidetta kuin molemmat sisarensa, hän ja Eric olivat usein yhtä mieltä varsinkin Saimia härnäillen. Sen sijaan päästelivät molemmat naiset verrattomia sanansutkauksia, joiden rinnalla veljen panokset tyyten kalpenivat.

Maisteri Erickin silmät aivan loistivat, terät suurina. Huomasin, että hän Saimin kanssa puhuessa, katsoi tätä vapaasti ja huvitettuna kasvoihin, mutta vanhemman sisaren ohi hän tähtäsi usein hieman ilmaan tai maahan — — siinä oli jotain vaikeata —

Taulujen ja jäljennösten edessä kiihtyi keskustelu itsestään. Hallin pöydillä ja hyllyillä oli mielenkiintoisia kirjoja ja teoksia, joita availtiin. Seuran ihmiset tutustuivat toisiinsa vauhdilla, päistikkaa aivan! Hanna neiti rupesi jo itse puhumaan, ei tarvinnut enää puhuttaa. Hiukan riehaantuikin, antamatta toisille oikein suunvuoroa. Eikö se hillitty sen syvemmällä ollutkaan? Ja hänestä tuli esiin uusia puolia hänen kadottaessaan paljon ensihetken vaatimattomuuttaan. Eikä hän vaatinut ainoastaan ääntään kuuluville, vaan sanoilleen yht'äkkistä auktoriteettia, nyökkien omituisesti päällään, koskettaen kerran nyrkillä pöytäänkin. Kaikki rupesivat häntä katsomaan ja pidinpä korvani auki jotenkin sekaisin tuntein, mutta yhä huvitettuna myös. Opissa hänet voitti mies, maisteri Eric, melkeinpä muistitiedossa Saimikin. Mutta hänellä oli jotain muuta. Saimme vähitellen ymmärtää, että hänen auktoriteetin vaatimuksensa perustui johonkin maailmaan maailmojen takana, jonne me muut muka emme ulottuneet, että hänellä oli joku arvojen arvo, jota me muut emme tavoittaneet. Hienoa! Mitä se mahtoi olla? Katselin hänen kömpelöä, epätarkoituksenmukaista ruumistaan, missä ei paljon kulttuuripyrkimysten jälkiä näkynyt. Eikä puheistaan päättäen aistimissa liioin, silmässä tai korvassa, mikään erikoinen herkkyys tuntunut. Mitähän korkeinta sellainen paksu ruumis kykeni niin viekkaasti kehittämään sivu muilta etevämmillä työaseilla varusteluilta ruumiilta, joilla oli sekä näkevät silmät että kuulevat korvat, tarkoitan sisäisesti, sielullisesti myös. Hm — — vapaamielinen uskovainenko, niitä on sellaisiakin? Uskotaan päälle vaan kaikenlaiseen olemattomaan hönkään. Kummallisesti hän myös vainusi meissä toisissa ahtautta ja ennakkoluuloa — sellaisiakin laajoja sieluja myös on! Naurahtelimme —, Eric teki minut pari kertaa aivan hurmaavan onnelliseksi, heittäessään ymmärtäväisiä sivusilmäyksiä, — ei mennyt hänellekään päähän tämä taika. Varsinkin erotiikan alalla Hanna-maisteri härnäili meitä, — kun ennättikin! Mutta Eric kääntyi nyt häntä aivan päin, silmät avoimina ja hieno hymy huulilla ällistymättä lainkaan. En usko, että neiti empiiristä tietä puhui rakkauden ruumiillisimmista puolista, vaan puhui kuten kuvitteli, varhaisvanhan lapsen tavoin. Ja siksi menikin hieman honkiin! Mutta hänessä ei aivan ilmennyt sitä aistillisen rakkauden kauhua, mikä tekee melkein kaikki ihmiset pohjoismaissa kaatuvatautisiksi aivan. Rakkauden ruumiillista luomisvoimaa ei näyttänyt häpäisevän, ei siis ehkä ole eroottisissa aivan 'kansaa'. Hän päinvastoin myönsi, puoleksi lapsellisesti puoleksi kyynillisesti, kaikki loppuun asti ja kelle tahansa. Neiti parka! Ei aistillinen rakkaus ole niin helppoa, ei edes kauneimmissa ja onnellisimmissakaan tapauksissa pelkkää herkkua! Ei, ei mielestäni koskaan kansalle vapaata rakkautta, se on harhanäkyä aivan, peloittavaa velttoutta. Rakkaus, jos mikään, on vapaitten henkien etuoikeus, ylimysten omaa. Niin! Mutta nämä Isoniemen neidit eivät olleet lainkaan kainoja — naimattomat ihmiset! Mutta kainouden puute on samaa kuin tulen puute. Eroksen vihityt eivät kerskanneet ja levitelleet tietojaan juuri noin kylmäverisesti. Liian räikeät väitteet merkitsivät jotain hermotylsyyttä alla, jotain fysiologista mahdottomuutta — neidin kerrassa karkea lantiorakennus — — — Loppujen lopuksi vedin kuitenkin johtopäätöksen, että eroottinen momentti ja sen ymmärtäminen sitten oli yksi hänen arvojen arvojaan, josta hän niin ylpeili — —

Siinä kesken kaiken Saimi huusi:

— Tuo teidän mamseli on niin tuhma, että se on oikein söötti! Ja äkkiarvaamatta sieppasi hän minut vyötäisistä, heitti olkapäilleen kuin riepuvauvan ja lähti kuljettamaan ympäri hallia. Kiitin ja siunasin sinä hetkenä, että keväällä ensi palkastani sain postijälkivaatimuksen ulkomaalaisesta magasiinista.

Keskellä huumaavata melua ilmoitti Lempi teen olevan katetun alahallissa.

Kuuma meille tuli! Ilma oli täynnä mitä erilaisimpien sähköjen ristiriitaa. Tai olimme kuten vieraat kemialliset ainekset astiassa, jotka voimatta yhtyä, kiertävät toisiaan pyörteessä ja huumeessa.

Olisihan voinut koettaa sanoa jotain ratkaisevampaa, mutta ei käynyt verholehtiänsä repimättä. Kuinka kipeätä tekee toisinaan avomieliselle sielulle vaikenemisen pakko.

Sitäpaitsi ei maisteri Eric olisi voinut kuulla talon palvelijahengen liikaa viisastelevan, selvä se. Täytyy hyvinkin tunnustellen sanoa, mitä sanoo ja useimmin olla sanomatta, — juuri vain sen verran, mitä esiin houkutetaan, — no, kävinpähän kuuromykän koulua koko kevään.

Polttavin poskin painoin pääni syvemmälle käsityöhön —

— Brodeeraus on hukkaankulutettua naisvoimaa! kuulutti Saimi taas äkkiä, temmaten kirjovaatteen kädestäni.

Hanna neiti virkkoi filosofisesti naurahtaen:

— Minä en tee koskaan mitään.

— Kuinka viisas! uskalsin hänelle vastaan. Laiskuus on hedelmällisintä kaikesta.

Ja miten siihen johduttiin, en muista, mutta jonkun ajan kuluttua oli hänellä syytä sanoa:

— Yksinäisyys on sielun ainoa mahdollisuus — ihmiset kammoittavat toisiaan — jo vain heidän ulkomuotonsakin kammoittavat —

Hätkähdin aivan suoraksi häntä tuijottamaan. Siinäkö salaisuus! Vai kammoittivat! Eikö neidin aistimissa ollut sen vertaa tulta? Eikö voinut nauttia silmällä ihmismuodon plastillisesta kauneudesta, väreistä ja vivahduksista, kaikkien kaariviivojen hurmasta? Eikö käsi koskaan sähköiskusta vavahtanut vieraan käden kosketuksesta? Käsitän jo jotain. Se kammottava ilme on painunut neidille kasvoihin, koska toisia kohtaan sitä kammoa kantaa. Rangaissut itse itsensä.

Oltuaan melkein kolme tuntia ensi vierailulla, isoniemeläiset lähtivät. Viihtyivätpäs. Heti heidän mentyään huudahti maisteri Eric:

— Millaista suomea ne puhuvat! Kauhean lystiä!

Ja kiitettyään minua, — kädestä taas aivan ja omituisen kauniin viipyvästi, että olin hukannut muka koko vapaan aikani hänen takiaan, kiiruhti hän huoneisiinsa luultavasti heti tekemään muistiinpanojaan.

Onnellinen tiedemies!

Mitenkähän tuomari mahtoi voida kirjastossa Racinen ja Rosenbergin kanssa?

Kun menin keittiöön vilkaisemaan päivällistä, seisoivat tytöt kaikki ikkunassa, katsellen isoniemeläisten jälkeen, nähtävästi arvostellen hekin.

Annettuani jonkun määräyksen, käännähti Henriikka äkkiä hassunaikaisesti päin, huokasi ja huusi:

— Tee, tee, rakas piika!

Kuin vasaran iskut jyskyttivät kiihtyneet hermoni:

— Tee, tee, rakas piika!

Juhannus... aatonaamu...

— Liki, liki! hän huuteli hevolleen,
kun hepo se vaolta poistui,
kun maa oli vihryt ja taivas pouta,
ja käen kukkukin toistui.

Liki, liki! Oli nuori isäntä
ja onnen maataan multi,
käsvarressa voima, myös pankissa penni
ja tiedossa kaunis kulti.

Liki, liki hän sitten tyttönsä
jo mittumaariksi nouti,
sen hylkytöllin tyttösen
taloonsa itse hän souti...

Laulan, ei kukaan kuule, että laulan... Kartanossa vielä nukutaan. Siellä nukkuu myöskin... se hienoin...

Minä valvon nyt aamuja...

Ottakaa minulta mitä tahansa, ihmiset, kuten ottaneet olettekin, mutta aamuja ette minulta ota! Aamulla minä teidät säännöllisesti petän. Iltani ovat surumieliset ja synkkämielisyyden vesper soi kaameasti korvalehdelläni, yöllä näen ruumiin mustat lumput, häväistyn kodin rikotut pyhät astiat, koko elämäni myrkytetyt sisälmykset — — Vaan aamu, kas aamu — se käsivarsillensa minut kohottaa, kuten kohottaa lemmittynsä Dionysos, siunaavan suutelon huulilleni painaa, hermoilleni lankee kuten paksu, vilpas kaste — —

Aamulla minua jumalani suutelee, aamulla minulle jumalani laulaa!

Niin — — kanat siellä jo kans tässä. Nokkivat pihlajaraitilla ja kukko kutsuu ja tututtaa —

— Tututu — kokokoo — — tututu — kokokoo —

Se kuuluu aivan fatalistisen elämänhaluiselta, että oli miten hyvänsä ja tuli mitä tahansa, niin:

— Tututu-kokokoo — — nenä maan mullassa kiinni, kun yllä on tuo pilvetön sini!

Ja kaikki, kaikki muut aamun äänet!

Pihlajapuut tuoksuvat kuin väkevä ryyti, ja ympäri niiden surisevat valtavasti suuret ja pienet hyönteiset, joita vielä alkukesällä kaikkein kiusallisimpiakin rakastaa. Kukan helpeitä on jo varissut tien tummalle pohjalle loistaen kauas kuten riisiryynit. Kesällä on jo varaa pudottaa kutrejaan —

Päinpäivää on ruoho läpikuultava kuin jalokivi, kirkas kuin sielu! Ja puiden heleässä lehdistössä pujottelevat rungot kuin mustat samettisuikaleet, ja niiden varjot ovat kuin hengäissyt nurmikolle. Kuinka varjokin on ihmeellistä! Mitä olisi maisema ilman varjoa! Tuossa rinnastuksessa juuri elämä on! Tai on se tuossa mullan salaperäisessä kuhinassa, joka työntää runsautta rikkauden viereen. Ah, tuolla suljetun siansilmän kromikeltaisten terien syleilyssä se on, — piilossako, suojassako!

Missä on elämä? Kuinka saisin kiinni elämän!

Aamu on ikinuorien...!

Kuulkaa kuin huilu: — Huhuu, u-uu!

Karjakko Milja siellä ajaa kevennettyjä nautoja, metsään häätelee. Kui Laukeri, kui Sunnikki, Punaruusu kui! Metsään vaan, sinne kultakuonot vaan! Kuinka tuon Miljan nilkka on ruskea ja terve, poski niin ajatuksettoman pyöreä!

Yksinkertaisen naisen onni on olla hyvä, tyhmä ja hermoton!

Huhhei!

Nyt juhannusaamu on! Ihmislapset, sen aamun saitte keskelle kuoleman, — viheriän, kultaisen metsäkukka-aamun! Syleilkää onneanne, jolla onni on! Te kaksi, jotka yhdessä tanssia aijotte — elonko iltaan —?

On mullakin jotain: tuskan tutkain tutkaimen yllä, hymy ja kehitys, ainoa, minkä sain —

Käsittikö kukaan, mitä oli lauluni alla?

Kokolla...

Kokolla niin... Isoniemen kokolla — — hurmaavista kielisyistä tietenkin!

Vaan kokolla minua nokkonen poltti, huusi minulle tunkiolla varis! Ja kaikki kissankellot lakkasivat soittamasta! Rumeni, rumeni ihana ilta — —

Nyt pienessä putkassani istun ja tiimalasin rapinata kuuntelen, syvästi kammoittavaa. Onko sielua, jota tiimalasin hiekan rapina on niin kammoittanut — —?

Ne veivät hänet minulta, Isoniemen villit, vahasivat hänet koko juhannusyöksi, kauas veivät vesipuolelle — — hurmaavista kielisyistä tietenkin —!

* * * * *

Isoniemen riutan päällä on miestä kuin pimeätä pilveä. Kallion kulmalla jo tanssia retkotetaan ja pojan sakkulat laahaavat tuleen kokonaisia puunrunkoja.

Riutan alla on viheriä kenttäkin väkeä täynnä. Kokon mielenkiinto on tänä vuonna harvinaisen suuri. Joonas tohtori juttelee eloisasti asemapäällikön virallisen, kauniin rouvan ja haljastuneen, hienon postineidin kanssa. Isoniemeläiset seisovat kirjavassa ryhmässä uusine kesävieraineen, joku pikkanen maisteri ja pitkä ylioppilas Savosta.

Sellainen oli näky, kun Eric herran kanssa saavuin riutalle. Isoniemeläisille oli luvattu tulla ja maisteri muistutti siitä minulle iltapäivänä. Hän siis todellakin tahtoi lähteä sinne minun kanssani —

Illan alussa, tulotiellä olin, onnellinen olin. Kuulin selvästi kuinka kissankellot soittivat — —

Nämä päivät muutenkin olleet kuin taikaa —

Päästyään makuun, on maisteri yhä enemmän innostunut paikkakunnan suomen kieleen, ja minunkin on pitänyt olla mukana viehättävässä sanainkeräyksessä. Ovelasti on puhuteltu kohta joka ukkoa ja akkaa, tenavoita, hamppareita, — on siinä ollut keskustelijoita!

Ja tällä tavoin on hänen ja minun väliini kehittynyt jonkinlaista henkistä yhteiselämää, — vaikka en suinkaan tiedä, onko se hänen mielestään mitään yhteiselämää. En myöskään tiedä, onko kosketuksensa kaikille yhtä eloisa ja — samettinen. Hän on alun pitäen lähestynyt minua ritarillisen kohteliaasti, ja nyt jo viime päivinä kuten perheeseen kuuluvaa äidillistä naista ainakin, jolta on oikeutettu saamaan avun kuten huvinkin. Miten somilla yllätyksillä on hän sitten palkinnut muutamat muka erikoiset vaivannäköni hänestä. Kyllä osaa olla sietämättömän rakastettava! Isoniemeläisten vierailun jälkeen keksi hän seisoessamme puutarhan uusien ruusulajien luona asuntoni Mummilassa ja pyysi päästä sisään katsomaan jättäen isänsäkin tuomarin siihen paikkaan. Ihmetellen seisoi hän keskellä pieniä kamareitani ja niiden kaikkia — traagillisia laitoksia. »Kuten nukkekamari!» hän virkkoi, mikä hieman loukkasi ja kuin pienensi minua. Olenhan mielestäni järjestänyt tänne hieman taiteellistakin, pienoiskoostaan huolimatta johonkin nurkkaan hieman hartaan 'nature morten'. Ja paikat on täynnä käsitöitäni, sellaisia: 'Pese minua lumivalkeaksi', kuten eräs maalaisukko kerran niistä sanoi. Lempin kaunis, jynkkä isävanhus se olikin, jonka asiallaan annoin vilkaista sisään. Niin, niin! Sen jälkeen alkoi herra Eric, lupaa kysyttyään, kaivella kirjahyllyäni ja — poltti hieman nenänsä taaskin — minulla olikin kirjoja! 'Luetteko näitä kaikkia'? hän hämillään kysyi. 'Niinkuin ei herra itse lukisi kaikkia! Hän se vasta lukeekin ja tulee luultavasti aina sen tekemään, — jos minä mättäisin sisääni sellaiset pinkat, syöksisin lopulta tulta ja tulikiveä. Niin vähän luen, että häpeä paikka, tuntuu välistä aivan koomilliselta herrain ja filosofien pelko naisten liikalukemisesta. Seuraavana päivänä tuli hän uudestaan — oikealla asialla! — kaivaten joitain selityksiä sanainsa merkityksiin, ja siitä asti on hän pitänyt iltahuvituksenaan jumalallisesti ilmaantua tänne kuuden tienoissa juoden toisinaan teenkin luonani. Tuomari vain hymyilee pojalleen, — julkistahan kaikki on! Miten painavana hän istuu ryijysohvallani, miten sulokkaasti piirtyy vaalea, väkevä pää seinäverhon hallavata taustaa vastaan! Nuoren oppineen älyllinen keskustelemistapa on minulle ambrosiaa. Ei tarvitse mennä persoonallisuuksiin kuten naisten ja sivistymättömien kanssa on usein pakko kaiken, kipeimmin koetunkin saa sanoa niin ihanan verhotusti, tieteellisen herkullisesti, — kuulas ainoa ilma, mitä kuolemanarat keuhkoni enää voivat hengittää! Ja ihan näyttelijän taidolla hän osaa panna paljon yhteen liikkeeseen tai asentoon, jotta kaikki merkitsee joko 'luo' tai 'pois' — — eikö siinä ole yhteiselämää kylliksi? Kävelyillä taas, — voi, hän todella osaa kävellä naisen vieressä ottaen tämän voinnin ja mielialan huomioonsa joka hetki. Auttaa sirosti ja iloisesti yli aitojen ja antaa jyrkissä kohdissa hetkeksi pehmeän lämpimän kätensä lujan otteen, — mitään väärinkäsityksiä aiheuttamatta! Arastihan hänen apuunsa tartun ja kieltäydyn, kun suinkin sopii, en ole mielestäni minäkään puolestani väärinkäyttäytynyt vielä. Vaan välistä kuitenkin, kun hänen hallitseva profiilinsa siinä sivullani niin itsetiedottomasti piirtyy ja menee, ajatuksensa, kuten isänsäkin, joissain syvissä hengenmaailmoissa, — niin kuin liekeä leimaus! — sielussani olen yhdessä ainoassa asennossa: polvillani kanervikossa hänen jalkainsa juuressa. Se on hirveätä aivan, äkkinäisyytensäkin ja ennenaikaisuutensa takia. Yhdellä iskulla voisi murskata myöskin maailmoita!

Tottapahan ei ole järjettömiä hetkiäni huomannut, ja vaikeata olisi tainnut ollakin, — kyllähän nainen miehen silloin aina pettää. On vaan niin hyvä minulle, että voisi sanoa, on hellä. Sekin ihmeellistä aivan! Isällensä huomautti eilen päivällispöydässä, ettei kotona ole ollut niin hyvin sitten äidin, kun on nyt neiti Vieraan aikana. Ukko katsahti ylös, silmäkulma koheella ja ajatteli kai, että nyt se poika liioittelee. — Ja sitten hän osaa, niin ulkokohtaisen viisaasti, ilmaan väräjävästi puhua kauniita sanoja, ettei repiviä harhakuvitelmia tarvitse syntyä: 'nainen, tuo kultainen kukka', 'nainen, avaruuden kaunein koristus', ja 'kuten valtijatar käskee ja kehoittaa...' Niin, että ei hän suinkaan rumilla puheilla minua loukkaa.

Mielestäni on maisteri Eric niitä miehiä, jotka tekevät itsestänsä kaiken, mitä tehdä voivat. Enempää ei hänen verellensä luultavasti ole mahdollista! On työssä jo ennen aamujuomaansa ja siten koko päivän rytmikkäästi nousuin ja laskuin. Sopimatonta, epäsiveellistä kiirettä ei näy, vaikka käsikirjoitukset ja korehtuurit vaeltavat edestakaisin postitietä. Ei häntä liioin koskaan tapaa väsyneenä eikä epätoivoisena — kestävyys, mikä ei aina seuraa hyviä olosuhteita. — Päinvastoin on hänellä kuin yksi neljännestunti liika aikaa, käyttämättä kuin yksi hevosvoima vielä. Säännöllisesti käy illalla johonkin huvitukseen — — täytyyhän ihailla niin hyvin järjestettyä metoodia. Jotain se lopuksi teetättää! Lujatahtoiselle ihmiselle on pakko antaa paljon anteeksi, — sillä se on anteeksiantoa taaksepäin, esi-isiin päin. Lujatahtoiset eivät ymmärrä muuta, kuin sen, minkä tekevät. Tiedän kyllä, miten esimerkiksi Ericin kohdalla väkevämpi tempperamentti loisi, missä hän vain ahertaa, miten suurempi intohimo astuisi yli hänenkin päänsä. Mutta missä niitä kaikkein suurimpia henkiä ja intohimoja nyt on? En ole nähnyt mitään kummaa! Eric on mielestäni ylimys! Ja vain ylimystä voi nainen rakastaa tuntematta samaa inhoa hänen vikojaan ja vaillinaisuuttaan kohtaan, kuin mikä tukahuttaa rakkauden muihin. Tässä tekee mieli vain sitä hellemmin auttaa, korvata ja täyttää. Ymmärtää vasta sanan: rakastaa myötä- ja vastoinkäynnissä! Niin sen tunnen.

Tuomarin on ollut pakko pojan kotia tultua paljon lauhtua ja muuttua. Puhuu jo pöydässäkin, kuten niukkasanainen ihminen tosin, mutta puhuu kuitenkin. Ja etevä on ukkokin, kyllä ne tietävät, ja puustavista ovat tarkkoja. Virkkaa jotain minunkin jälkeeni, kun Eric on pakottanut minut avaamaan suuni, selittäen isälleen, että tämä nyt muka meidän neitimme kautta saa tutustua uudenaikaiseen suomalaiseen naishenkeen — — (koskettaen taas hieman kipeästi sydänjuuriani sillä emanssipationi-vivahduksella siinä —). Ja tuomari on toisinaan vallan ihmeissään, kun me oikein laskettelemme. Voi! Istua noiden kahden kanssa keskellä kukkia ja kauneutta, puhtautta ja rikkautta, selän takana harjoitettu lakeijahenki, seurustelun ja suhtautumisen sulo jo monivivahteisesti ilmassa — on sitä siinäkin! Ja kuitenkin tekee toisinaan, kuten sanottu, niin kipeätä, kipeätä — se heidän yksipuolinen henkinen urheilunsa siinä!

Niistä tunnelmista tulin hänen kanssaan kokolle, otaksuen jotain yhtä tai ihanampaa illan ja yön jatkoa.

Mutta Isoniemeläiset vahasivat hänet, ja yön tummat tähtitulet olivat unta vain! Heti kun Saimi huomasi maisterin, ryntäsi hän ahnaasti tämän käsipuoleen minua edes näkemättä ja seuraavana hetkenä oli jo vetänyt hänet seuransa luo. En kehdannut heti astella perässä, vaan piilottauduin jonkun leveän sarkaselän taa, nauttien sentään siitä, että Eric pari kertaa haki minua silmillään... Uudet savolaiset olivat hänelle puolituttuja nekin, osakuntatovereita taaskin. Saimi puuhasi innokkaasti jotain yöllistä huvimatkaa vesipuolelle heidän omalla höyrylaivallaan.

Tarkkasin uusia tulokkaita, ja oli siinäkin vähäksi aikaa tekemistä. Sillä koska vuorovaikutus isoniemeläisten kanssa yhä on vilkas, tulevat nämäkin inhimillisesti katsoen kartanossa vierailemaan. Ei näyttänyt erikoisen lupaavalta. Pikkanen maisteri pasteeraili vauhdilla kädet selän takana pientä vapaata alaa kansan keskuudessa. Hän näytti aika tiukalta ja itsenäiseltä ärräpäältä, härkä pienokaiselta oikein! Pienissä silmissä oli joku nopea ja pistävä voiman välähdys, joku tummatuikahtava fosforikipuna. Silmäin ylle oli otsa tarmokkaasti keskittynyt, kuin jonkun pienen koneen puskuriseinä. Poskipäiden kohdalla kasvot levenivät luisuakseen äkkiä ilman kulmia pieneen parrakkaaseen leukaan. Ja melkein eläimellisesti ulkonevain korvain takia näytti kasvojen keskikohta vieläkin leveämmältä. Mutta vieläkin epämiellyttävämmin ja surkastuneemmin muodostunut oli ruumis, vaikkei siitäkään näyttänyt sitkeys kokonaan puuttuvan. Mies oli tunnettu etevänä filologina, ja kääntäjänä ja pidettiin häntä kaiketi sangen kyvykkäänä ja energisenä alallansa. Lepäilee nyt Isoniemessä töittensä, matkojensa ja velkainsa välillä. Lie etäisiä sukujakin.

Pitkä ylioppilas oli solakammin ja säännöllisemmin rakennettu ja hieman enemmän herran näköinen, — vaikka häntä vaivasi taas suuri kuivuus varsinkin kasvoissa. Suun kohdilta oli nuori mies jo ilkeästi ukko aivan. Siitä huolimatta toi hän mieleen ehkä vain parranmuodostuksen takia — pukin mielikuvan, eikä ollut hevosen kuvakaan kaukana, kasvojen pituuden takia. Kuten hevosen sanottiin nuorukaisen suorittavan lukuja, tutkintoja — Eric itse niin kertoi, heistä puheen ollessa, kuten sen toisenkin kyvyistä. Muita arvosteluja ei sanonut, siihen on hän liian viisas, täynnä itsesäilytysviettiä, ehkä vähän liikaakin.

Ja nuo ihmiset hänet minulta ottivat!

Vaistomaisesti tunsin tuon uuden joukon yhteenkuuluvaisuuden, niin että jollei siinä sivussa olisi ulkopuolisena ja riippumattomana seisonut maisteri Eric, olisi suorastaan peloittanut sitä lähestyä. Sielussani pakkasi tuska kuin vaaran uhka ainakin. Ne ovat taas ennakkotunteita, jotka voivat jotain tietää —

Nyt vasta minut huomasi Saimi, huudahti ääneen, ja samassa jo olin kuin myrskyn tempaisematta heidän keskellään. Pikkasen maisterin oli pakko pysähtyä esiteltäväksi, — vilkaisi vähän kulmainsa alta ja kumarsi vieraasti, hymyilevää tervehdystäni sulattamatta. Pitkä ylioppilas oli hieman avonaisempi ja auliimpi ilmeeltään, ja tarjosinkin hänelle sormenpäitteni ohella runsaammin samaa hymyilevää ennakkosovintoa. Hänkin oli luultavasti tahto-ihminen, joita kohtaan tyhmempiäkin tuntee aina hiukan myötätuntoa.

Maisteri Eric hymyili siinä alussa kerran hienossa kohdassa, — voi, niin viisas, viisas! Ei piisaa hänelle kukaan! Mitä... mitä tapahtuisi, jos onnistuisi viiltämään häneen kuolettavan haavan! Kehittyisikö joku kiivas kauneus hänestäkin, joku valtamahti oikein! Ei kärsi, ei kärsi vielä tuo ikuinen ruusuisuus... siitä sen loistelias pintaliike!

Mutta ei ole minussa miestä tuon savolaisen, puolisivistyneen talonpoikais-intelligenssin kanssa. Mitä sanookaan, mitä hienoin vivahduksin viittoileekaan, ohi se menee heiltä kuin tuulen humina tai pienen linnun surullinen vikinä. He eivät ymmärrä sitä soittoa, joka on edes jonkinlaista sielun sopusointua, jonkinlaista voimain ja pyrkimysten tasapainoa ja yhteistulosta, — koska heillä itsellään on vain joitain yksipuolisia brutaaleja kykyjä ajeerattavana, joitain hapuilevia ruumiinliikkeitä käytännössä. Uudet herrat näyttivät olevan samanlaisia lukeneita moukkia. Mutta Isoniemen neitien vallaton puhe ja farssimainen käytös oli sen sijaan poikaa savolaisista nuorukaisista. Sitä he ymmärsivät, se kutkutti heidän maalaisia vaistojaan ja kurittomia tapojaan. Varsinkin iski pikkasen maisterin ja maisteri neidin vuorosanat vähän kuin sormet sormien lomaan, ja pitkä ylioppilas oli täynnä ihailun ja kunnioituksen hönkää kaikkea tätä nousevaa aitosuomalaista hengenrikkautta, vapautta ja ennakkoluulottomuutta kohtaan. Herralta keikahti moni opittu ulkomaalainen arvo mielellään nurin kotoisella pohjalla, sen näki tyytyväisestä, hyväksyvästä muhoilusta.

Saimi sai tahtonsa läpi koko illan jankutettuaan. Isoniemen sahalaivalla ne lähtivät saariin houkutellen mukanaan meidän maisterinkin.

En voinut seurata toimeni takia. Aamu siellä kallioilla jo vain huiman Saiminkin takia saattoi venähtää yli määräaikojen. Ja sitten ei maisteri Erickään tarpeeksi kärttänyt eikä sovitellut.

Silloin sieluani nokkonen poltti. Silloin huusi minulle pilkkojaan varis.

Kaikki oli taas niin tympäisevän rumaa, elämätä ei luonani lainkaan.

Ne olivat vapaita olemiseen nuo — epävapaat henget! Ansio siinä, että omasivat muutaman peltohehtaarin maata. Niin tärkeätä on aineen omistus. Kun niillä oli, minkä päällä keikkua sekä maalla että vedellä! Siinä heidän julkeutensa syy. Siinä Ericin vuossatainen hienous.

Voi sitä, jolta ajattelemattomat esi-isät päästivät käsistä aineen. Alun pitäen riistivät olemisen mahdollisuudet. Ei sen vertaa, että voisi poskensa painaa maan kallista martiota vastaan ja sanoa: tämä neliömetri on minun!

Nyt kammarputkassani yksin istun ja huokailen. Elämä lensi pois! Ei ole huone enää minkään verholehti, ei pöydänkulma kellenkään pyhä!

Kuinka kohtaloani kohottaa koitankin, hautaan taakseni, iäisyyden hiekkahelmaan vaipuu raskas massa, käsissäni miksikään muodostumatta.

Hui! — Joku mylvähti metsässä eläimellisin äänin! Hihkaisi kuin paras leijona! Se on tuttua, se on sitä, mitä varmaan saa, runsaasti aina alhaisimmasta päästä.

Kello on jo kahden paikkeilla. Kansa alkaa painua poispäin kokolta.

Tulee meidänkin väkiä. Pilkallisesti astellaan käsikoukkua, apinoidaan, pien'-Siikri, Henriikka ja Kilpinen keskellä. Kun käsittäisivät, miten monta pyrkimystä ja saavutusta kätkeytyy käsivarressakin kulkemisen muodon alle, mikä viisas tuntoaistin regulaattori, mikä kävelyn tahdinlyöjä se on!

Keittiön portaiden ääressä vielä nauraa rikostetaan. Henriikka on hulluin niistä. Ei oltaisi nyt vanhoja yhtään, reumaattiset jalat ei tervassa yhtään! Hänen lyhää runkoaan viime juhannusmahla kohoo ja mieltä vie. Näkee huulten asennosta, että vanha nainen vielä kaipaa hellyyttä.

Voi, nuori nainen —, noin vanhaksi tulet sinäkin kerran, noin sairaaksi ja koomilliseksi! Etkä koskaan edes elänyt oikein —!

Katso, tuossa on sen sijaan Kilpinen, miehen juntti! Syntymästä asti nuoruutta vailla. Kuin armosta se kappailee littaa näiden kotinaisten kanssa, jotka häntä ovat koko kevään hemmoitelleet. Luultavasti on hän taas täynnä kaiken kylän piikain juhannusplättyjä, syöttiläs! Mutta kansan silmissä on se mies ja nuori vielä kymmeniä vuosia päälle puolensadan.

Kapinoin, kapinoin! Millä avarran ne rajat, jotka ovat naisen kurjuus, millä uhrilla ostan itselleni nuoruutta neljännessadan lisää! —

Lempikin tulee —, uimarannasta yksin. Se tyttö on kanssa vähän muista muutettu. Kiipeää ylös punoittavana rantapenkkaa ja kiiruhtaa nopeasti pellon aroa. Kun minut huomaa ikkunassa, äkkiä neuvottomana pysähtyy. Sillä on nyt jotain...

Kädestä roikkuu valkeanlikaisesta nauhasta Fennia-laatikko.

Naurahdan:

— Mitä sillä Lempillä oikein on?

— Tämä on kirje! Ja hän alkaa kehittää kantta auki haluten nähtävästi keventää onnensa tai onnettomuutensa jollekulle.

Kuinka kauniit ovat tytön ääriviivat, pehmeän täyteläinen koko ruumiiltaan. Kuin syreenin kukka! Kasvojen lämmin sämpylä, täydet ohimot, iho kuin vahaa ja katseenluonti kaino, rakastettava suorain mustain kulmain alla. On niitä liian vaaleita ja mäihiä, jotka koi ensiksi raiskaa ja surun ruoste vitkaan syö. Pohjolan katalan Eroksen herkullisimpia uhreja, — tummat ruskeat kyllä aina pelastavat itsensä.

Laatikossa oli kirje hänen hurjalta Aleks sulhaseltaan.

Hirvein lemmenkirje todellakin! Jo vain oikeinkirjoituksenkin puolesta. Nimet ovat kirjoitetut pienellä kirjaimella, verbejä ja adjektiivejä isolla, deet ja teet vaihtavat mielivaltaisesti paikkaa. Pisteen asemesta päättyi kirje seuraavaan merkkiin % —

Sisällys oli vain oman luullun sankaruuden brutaali »piställinki» — siitä ei voi puhua — käsiala toi mieleen vangin. Joka noin rikkoi kirjainten kanssa —

Lempi, Lempi onneton! Karsii sinunkin kohdastasi! Varoitan ja selitän, vaikka tiedän, ettei voi kääntää juoksevaa virtaa, — mies on jo hänen yhden lapsensa isä. Lempin mielestä hän voisi vielä parantua, kun on kerran vapaa, liittää voimansa häneen, yrittää —

Lempi ei käsitä, että ei se liitä, jolla ei ole, mitä liittää —

Yksin olet, lemmen-liian-herkkä tyttö, luotu peto-isän lasta tuutimaan, yksin sen kasvatat ja elätät, lisäksi viillettynä ikuisen häpeän poltinraudalla. Eivät ne tiedä, että kauttasi, sinä liian-tulinen, luonto tasoittaa äärimmäisiä vastakohtia, noita liian jäisiä, ettei syntyisi vieläkin pelottavampia yksipuolisuuksia. Ei Erokselle yksilön onni paljon merkitse, ei ainakaan naisen. Sillä hän, pelottava, väkivaltainen Eros kulkee aina vain suvun iankaikkisilla asioilla.

Peto-isien lasten äitejä he kivittävät nuo kummalliset yksinkertaiset ihmiset, luonnon nenästä vetämiä hekin. Sillä kivet, jotka sattuvat niin kipeästi yksinäisen äidin arkaan nahkaan, nekö pusertavat hänestä esiin vieläkin suuremman kauneuden ja rakkauden, jotta se riittäisi jälkeläiselle, joka on vain yhden oma, jota vain yksi rakastaa —

Lempi kätkee ruutupaperisen kirjeensä jälleen Fennia-Iaatikkoon, onnellisena vain siitä, että hänkin saa taas rakastaa ja samaa, oman lapsensa isää —

Hetken kuluttua kuuluu Henriikan huuto:

— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!

Tuo Henriikka! Se voi herättää minut niin kipeästi arkisimpaan todellisuuteen. Tällainen oli siis juhannusyöni, tällainen sen odotettu tumma, kuuma taika, ihmeellinen kuin vasta puhkeava satu! — Vanha traditio, — yöt ovat kauheat! Nytkään ei kenenkään toisen 'hyvää yötä', kuin tuon elähtäneen savolaisen pilkallinen, loukkaava, uudelleen koko naisen kurjuuden ja avuttomuuden kuohuttava:

— Neitsykäiset, neitsykäiset, nukkumaan!

Heinä alkanut...

On niin kuuma tuo ruispellon syrjä kuin poroastia vaan! Siansilmät, keväiset ritarimerkkini ovat jo aikoja muuttuneet pöllönkukiksi, ja pitkin keropäitä aroja pyörii niiden lentohulluja siemeniä. Jälellä on vain likaiset napit, joiden vivahduksesta käsitän nimen: siansilmä! Pellonoja liioin on ammoin kuivunut, luiriaiset kaikki... Kissani Kurjetan on pehtorin koira tappanut kellarin alla... takaruumiista hampaillansa likisti, että se vain rääkäsi kerran...

Noin, noin kaikki pois, mitä olen rakastanut...

Kuinka masentuneena solisee vesi nyt niin matalissa kylpyammeissapa linnunlaulukin on vain kuin joku kuuma kieleke, joka taivaan tulikuumaan pätsiin äkkiä kiertyy, palaa ja putoo...

Haassa riukuaidan takana värisee suppupaarmain vainoamia elukoita... Ja puitten ja näreitten välissä häilää irtonaisia hämähäkin lankoja ilkeän tahmeina kasvoihin tarttuen.

Ja ilmanrannat kasvattavat hehkuvia, punaotsaisia pilviä, hyllyviä pusseja, täynnä tulta ja vettä.

Äkkiä tuulla tohajaa hieman — — — nytkö se alkaa! Ukkonen kumisee jo etäällä, yhtämittaa ja pitkään, melkein luonnottomalla tavalla —

Sen ääni uhkaavasti yltyy. Väentuvan vellikello helähtää epäsäännöllisellä ajalla, pelottaen vielä naapurit tulipalon sammuttamiseen —

Nyt varikset vaakuvat, omenapuiden oksat huitovat, ruis myrskyilee, ja pihlajaraitilla on joka pyhä lehti nurin —

Valkea puutarhamyssyni lentää yli uimahuoneen aidan veteen —

Nyt siellä nousee senkin näköinen — ei auta enää mikään — vesipussit kieppuvat jo päänpäällä — levenevät vauhdilla ja — ratkeavat —

Myrsky saatiin!

(Ei ollut hän eilen luonani juomassa teetä...)

Yöllä...

Kyyneleitä, kyyneleitä, kyyneleitä — — — maailman raakuuden ruoskimia!

Sydän, etkö koskaan lakkaa umpiretkistäsi?

Elämänrakkaus — — ruumiit sinulle rakkautta enemmän kuin nuo elävät raakit, kuolleita muotoja enemmän palvo kuin lähimmäistesi onnea —

Miksi aina niin poissa sielusi kotoa — miksi aina niin ulkona ahnehtimassa? Etkö jo voisi sudenkuoppia välttää? Etkö vieläkään tiedä, käsitä harvinaisuuttasi noiden rinnalla? Hyi, taas silitit jotain niljaista, mikä hyppäsi silmille! Levitit heille turhuuden pyrstösi. Eikä hänkään mitään sanonut, ei avuksesi tullut. No niin, jotain hän sanoi, mutta eihän se riitä, ei riitä! Pitää sanoa niin, että kupit helisevät heidän kömpelötöisillä kahvipöydillänsä, lattiapalkit vapisevat rääsymattoinsa alla! Sitten vasta vähän säikähtävät —

Aa — se märkäpöksyinen satanisti! Ja se nainen! Onko mikään — torahampaineen, lehmänlantioineen —

Yhdeksäs päivä heinäkuuta.

Niin eilen ja kuinka tänään? Kuinka soi nyt hermojeni rikkoontunut kieli? Kuinka näkymättömissä olet, minun lintuni hymy?

Ah, mistä tuska?

Voi, puussa on toisen tuska toisesta!

Mutta jos tahdotte sen koetteeksi kuulla, jos sitä edes kertoa kehtaa —, niin se pikkanen mies siellä Isoniemessä sanoi minusta jotenkin pahasti, jotenkin infernaalisesti sitten. Eiköhän jonkun toisenkin hyväntuulen utareet olisi ehtyneet. Sitten hyökkäsin minä vuorostani heidän kimppuunsa kuin joku ylimääräinen furia — »pyhää vihaa» se oli sinä hetkenä olevinaan — — —

Näytin taas kulttuuriarvojani. Kaikki, mitä minussa oli barbaaria, luontoa, naisen pimeätä pilveä, itsensä särkemiskykyä, purkautui pelottavalla tavalla yli räikeään epäsointuun joutuneen seuran.

Kypsemmäksi jo itseäni luulin, täysikasvaneeksi melkein. Oih, kuinka kirvelee itseviilletty haava, suolaa siihen on kaikki jälkierittelykin.

Kyllä vaan imponeerasin! Kuten vaikutukset heti näkyivät kartanossakin: tänä aamuna varhain on Rosenberg lähettänyt maisteri Ericin pakaasin Visbyhyn — — — ja nuoren eksellensin harmaan kirjaisia hihoja ei näy missään. Loukkaantui oikein aitosuomalaisesta dialektiikasta. Väsähti kesken kaiken vokaaliemme sulosointuihin —

Pois, meni pois!

Pois sammui arin unelmani... ihmeellinen haamujen haave... Kuin pajunoksa luulin olleeni jo lähteensuonen luona... ja siihen kierryin. Ja esi-isäini äänet hautojen alla riemuitsivat ja kirjavia karnevaaleja leikkivät... Odottivat elon ihmeen uudistuvaksi heidän siemenelleen...

Sammui aamuni koi, tukahtui iltaisen patjan kipein nyyhky! On häpeästä poikki siipeni jänne. Vielä on sulkien lumipohjalla kauniin kimmellys, on hellyyden hunajaväri, on intohimon veri...

Näinkö viimeinkin? Kukkulani huipulla kompastuin, eloni keskipäivällä kaaduin kumoon. Äkisti, liian äkisti tämä tarina leikattiin, julman Sattuman terävimmillä saksilla. Enhän vielä päässyt näytökseni loppuun, kun lanka jo poikki ja tanssijatar verissä nokin maassa!

Visbyhyn sisaren luo lähti, naisellisemman naisen luo! Kaksi suurta matkalaukkua pantiin mukaan — — — kuin aikoisi viipyä kauan —

Joka tapauksessa, julma äänetön mielenosoitus, joka pitää nopeasti käsittää ja ainiaaksi —

Uu-uu vaan! vinkuu sieluni tuuli —

Isoniemeläiset niin — niihin minä nyt sairastuin — niiden takia tuli rutto peltooni, tähkäni kuivina rapisevat.

Pitäisihän jo kolmenkymmenen korvissa osata ottaa vihollisensa hienosti — ei tappaa — korkeintaan kotona keittää — — —

En tapa, en keitä, jos vain — hän, hän palaa ehjänä takaisin. Ja on yhtä hieno ja hellä minulle kuin oli vielä pari päivää sitten. Niin uutta lupaava, hiljaa kehittyväistä — — — voih, turmelin ehkä kalleimman kukan sipulin ainaiseksi!

Isoniemeläiset — hm — mitäs niistä enää! Ovat sanotut, kun ulkomuotonsa ovat sanotut. Samallaista sulamattomuutta niillä oli kotonaankin, keltaisia koivuhuonekaluja ja rääsymattoja! Mitäpä heistä, mutta kun kuohahdin Ericin aikana, niin silmittömästi suutuin, että henki lähti ruumiista tuhoteille. Eihän hän voi käsittää sellaista hillittömyyttä, hän, jolla ei ole syytä suuttua mistään, koska on kerran saanut elämän lahjaksi kehtoonsa. Ei käsitä, kuinka sitä, joka paraikaa jyrkänteellä rimpuilee, voi harmittaa päähän ylhäältäpäin tähdätyt kivet, — kuinka voi joutua pois suunniltaan, kun kynnet heltiävät, eikä kivisade sittenkään lakkaa. Sitäpaitsi olin epätoivossa jo Isoniemeen lähtiessä — — — miksi ei Eric ollut edellisenä iltana Mummilassa teellä? Eikä seuraavana päivänä edes selittänyt mitään. Makasin vuoteellani kuin vaate hervottomana odotuksesta — voi, miksi olen oppinut häntä jo niin odottamaan! Olin mustasukkainenkin noille toisille, joiden kieltä en kykene hänelle yksin korvaamaan. Senkin savolaiset sanarullit, anarkistit ja piimä-nihilistit! Hirveän tärkeä intelligenssi-klikki Suomen nurkassa, josta taas saadaan joku uusi lahko ja herännäisyys tähän kurjaan maahan, jolla niitä uskoja ja lahkoja jo rupee riittämään... Mitä ne puhuvat, — luontoa ja välittömyyttä muka kaikkeen — (yhtä hyvää kuin että Jean Jacques varasti viinipulloja!) — olla omaa itseään — — valtoimesti irrallansa kuten kahlekoirat ketjuittansa! Ei ole sitä ihmistä vielä syntynyt, jolla olisi oikeus olla omaa itseään. Prokrustes-vuoteeseen joka hyvä mies, harvoin lyhennettäväksi, useimmin venytettäväksi! Puhuvat väkevistä ja terveistä, kun lapsellisella tavalla ihailevat halpahintaista menestystä ja raa'an tahdon verisiä nyrkin-iskuja. Kaikkein lystikkäintä on kuulla niiden arvostelevan julkisessa elämässämme esiintyviä henkilöitä joita varmasti tuntee. Silloin sitä on eniten tänäkin kesänä honkiin horistu. Ja sitten niiden eroottiset keskustelut ja pikkasen maisterin naisjutut, seikkailut ja demimondit, joita tämä kuin nyrkkiä pöytään lyöden kertoo ja vaatii tunnustettaviksi, koska ne ovat kerran niin erinomaisen miehen kuin hänen lutkiaan, ja koskei hän muullaisia naisia ymmärrä, eikä muista piittaa. Hanna neiti nauraa, hänestä se vain on niin pikanttia ja persoonallisuutta todistavaa, itse ehkä tietäen lisäksi keinot, millä mies on hänenkin vallassansa. Ne ovat olleet niin kyynillisiä ja tunnottomia seurapuheissansa monta kertaa, että elleivät olisi savolaisia, olisi heidän pikku suunnallansa, joka kerran päättää tietenkin lätäkköön, jonkinlainen uudenaikaisen satanismin vivahdus. Sanomalehti-aie niillä myös on, ja rahoilla pannaan se läpi! Kuinkas muuten, kaikki Baalin profeetathan meillä sitten vielä kirjoittavat julkista sanaa. Ettei kohta enää ole yhtä kirkasta kohtaa suomalaisessa hengessä. Mutta saatte nähdä, ettei ikinä ole tässä maassa niin nerokkaasti näitä vaikeita asioita pohdittu, kuin nyt, kun nämä Isoniemen hihhulit alkavat syksyllä pohtia, kun tulee heidän uusi l'art pour l'art'insa, josta muun muassa kauneus ja runollisuus ja ihmissielun kaikkinainen kulttuuripyrkimys on julistettu pannaan. Ensimmäisen ihanne-taiteen vaatimus meillä, täysin vailla mieltä, päämäärää ja tarkoitusta. Silloin on Suomi vapaa, hallelujaa! — viis isänmaan muusta ikeenalaisuudesta sitten! Pilkkaavat ja nilvivät ne puolisalaa Ericiäkin, vaikkei tämä sitä huomaa tai ei ole ollut huomaavinaan, hyvänen aika, hän poimi vain heidän sanansa ja ääntiönsä, mitä kummempia, sen parempia. Pikkanen maisteri on säihkyvällä satiirillaan antanut hänelle nimen: »nisupulla»! Vain siitä syystä, että Ericin hipiä on puhdas ja sättijällä finnejä. Olkoon pikkasessa maisterissa hieman fosforia, — Ericin polven lumpioonkaan ei hän ihmisenä ja herrana ulotu. Diplomaattisesta viisaudestaan huolimatta voi meidän maisteri kyllä joskus olla lapsellinen elämän raaka-aineksen edessä ja suojatuissa olosuhteissaan kovin vastakkaisia ihmiskohtaloita tuntematon, mutta hänen perintäkulttuurinsa ja vuosisataisten vaistojensa varmuus moninaisissa ei ole niin vaan poispyyhkäistävissä rahvaan röyhkeällä suunpieksännällä.

Saimi niistä oli hauskin. Saimi meitä hieman rakastikin. Mutta Saimin rakkaudet ovat vaahtoa ja aistipaloa vain, kun selkä on käännetty, niin kaikki on unohdettu. Tämä priki Eufrosynen matruusi! Sinä ankarana häväistysiltanakin ilmestyi ikkunan taa suorana seisten hevosen selässä. Sehän minut sytyttikin ja äärimmäisen liikutuksen antoikin, singoten muutaman asteen ylös rakkaaseen »dionysiseen»...! Ja hurmani ensi uhriksi valitsin sen pikkasen juuri, sen salavihaisen kipunan takia, mikä sillä on silmässään. Mutta se kielen pölyniekka, hoksaisko tuo, mitä on Ergo bibamus! Und jetzt hab ich mein Leben auf nichts gebaut! Mitä Rausch, berauscht ja berauschen! No, ymmärtäähän renkijussi jotain sakkaa, mutta salonkiflirttiä ja naisen suosiota ei. Vaatimattomasti koketeerasin rumimmalle niistä. Pitkä ahkera ylioppilaskin olisi ehkä ollut mieluisampi, vaikken sentään tiedä, eihän sillä ole huuliakaan, kuivahuulinen ihminen ei ole sitten rattoisa yhtään, pelätkää kuivia huulia elämänne kaiken. Seuran tietosanakirja ja kronikoitsija siitä kyllä tulee, nieli jo niin hartaasti toisten tyhmyydet kaikki ja suurimmalla kunnioituksella istui sulattamaan kielteisellä koneistollaan. Arvasinhan ne kaikki! Eric katsoi hieman pitkään ja omituisesti, vielä hymyillen sentään, kun urheilin kuin ameriikkalainen viehätyshalullani. Niin, niin, sportti on olemassa! Voi, jos olisin uskaltanut kerran valita hänet kahden kesken ollessa sellaisen Rauschin uhriksi! Ei hän ollut koskaan nähnyt heidän tasaista naisellista neitiään, joka toisinaan tuskin uskalsi puhua sopertaa, niin Iloisena ja irti maasta. Mutta en ollut kenenkään neiti enää, olin Arma Helena Rausch — anteeksi, Vieras, Vieras tarkoitan — suomalaisen rusthollari-aatelin ylimielinen embryo, joka nosti päänsä yhtä ylväästi aurinkoon kuin kuka viikinki tahansa. Maan mullan musta tytär, äitinä avaruus, isänä ikuisuus! Huihai, orjaksiko henki heikompain henkien! Vaikka kouraantuntuvimman osani tällä pallolla sukuni houkat miehet hukkasivat, jättivätpä iloisen ylpeän sielun, joka ei ole kuin koetteeksi niskaansa taivuttanut. Noin paisutti sinä hetkenä ihana ylpeys sydäntäni, kuoleman synti! Ilma kimmelsi kultana edessäni, esineet sen takana piirtyivät täysinä ja pyöreinä, vaikka hieman heiluvina, ihanat kuutiot olivat ihmiskappaleetkin nuo. Synkin suru on siinä tilassa mannaa, kuilu täynnä Indian kauppa-aarteita, käärme hauskin leikkitoveri! Ettenkö niistä suoriutuisi! Suustani tunkivat siniset sähkölauseet heidän päittensä päälle, ihanankaameat elämäntotuudet nostivat väreet velttoihin lihastöihin. Heitin heille oudon katkeria kukkia naisen manalanvirralta, kiinnitakertuvia köynnöksiä valemyrkky-rypäleineen, repäsin verhoa rakkauden plastillisenkin kauneuden edestä. Sanalla sanoen, kaiken maailman henkistä kuukerinpallia heidän edessänsä heitin, annoin, annoin noille konnille itseäni, lahjoitin loppumattomiin —!

Vaan olinpa, olinpa muista muutettu minäkin. Kun ääni kuumeen korkeudesta oli valkohehkuvin, poski hohti kuin hää-ruusu, hymy leonardomaisen salatietävä, sielun silkkikuteet kaikki taas kerrankin käsissäni, — silloin se katala pikkuinen pisama avasi suunsa, tarttui Hanna neitiänsä liepeisiin ja kuiskasi puoli ääneen: »On oksennuttava!»

Nauran nyt suljetuin huulin mny-mny-mny! — mutta sinä hetkenä kuin se sanottiin, meni minusta luonto —

Luonto meni, eikä ole vielä oikein palannut. Eric, hieno Eric kuuli kaikki! Hänen aikanaan häväistiin minua Tschandalassa.

Ja tässä maailmassa piti vain riippua kiinni! Täällä piti kirvelevässä kylmyydessä kahlata uusia kauheuksia kohti! Siinä paikassa kun olisi noussut koko upseeri-pituuteensa ja laskettanut kauniilla kaariliikkeellä kuulan ohimoonsa —! Kuula ohimoon —, mikä morfiini-huuma siinä ajatuksessa on tuhat kertaa ollut! Kuinka ihana kerrankin levätä tuosta Maan ruvesta, lähimmäisestä ihmisestä —

Aivan sairaana ja kuin luut pehminneinä siirryin sohvannurkasta sohvannurkkaan. Ja kuin mieltä vailla takerruin samassa sisäänastuvaan kuvanveistäjään, joka tietämättä, mitä huoneessa oli tapahtunut, istahti viereeni, viattomana kuin vuona. Hänen kaikkiruokainen dekadenttinen hyvyytensä oli nyt autuus. Hyvä jumala, en olisi pannut vastaan, vaikka joku siitä paikasta olisi käsivarsillansa tai paareilla sitten — kantanut pois, niin voimaton olin, vyyhti.

Hieman ne näyttivät olevan noloja itsekin, sen verran ihmisluontoa kuitenkin oli. Mutta ei kauan. Eikä keskinäinen myötätunto ainakaan ollut haaksirikkoa kärsinyt. Saihan sitä 'hullusta' sanoa mitä hyvänsä, kuten maisteri neidin klassillinen päätelmä kuului. Sen kasvot olivat viime aikoina hieman pyöristyneet, täytyi minun vastenmielisesti myöntää, kammoittavaisuus oli hiukan kadonnut. Sijaan oli tullut salainen ilkkuva voitonriemu, mikä todisti, että se nyt jollain tavoin sai mieleisensä elämän-annoksen. Batisti-puseron alle oli rinta korkealle pönkitetty, lihavuus näytti sentään kiusaavan, kun piti olla 'koreana sulhasille', kuten Henriikka sanoo. Sen lantioita vihasin, siitä en pääse. Äkkiä käsitin vihani syvyyden, — kuinka en ennemmin! — Se vastenmielinen vaikutushan yhtyi kokemuksen varmuuteen. Silmäni sulkeutuivat ja kuin huumeessa jyskien meni sieluni edessä haamufilmi... lyhyt verinen tarina. Mutta eihän se kuulu tähän. Sen verran voin sanoa, että kerran ennenkin olen ollut taistelussa saman näköisen naisen kanssa, että sellainen on kerran ollut kilpailijattareni, — — rintoina samat ihrapallit, puheessa ilkeä nasaali-äänne ja laitakaupunkilainen rivous, — kylmempi egoisti kuin käätyinsä kulta. Sen lantioita kaupittiin sadallatuhannella ja tietysti voittivat kaikista neidon liikuttavista olosuhteista huolimatta. Vaan tulipa hetki, jolloin luonto ilmoitti, minkä arvoiset ne tavarat olivat, kun lääkäri ja pihdit saivat puuttua asiaan, kun maattiin tainnoksissa viikkomääriä, huudettiin ja paruttiin, eikä vuoden mittaan tervettä ihmistä tullut. Kuinka silloin halveksin sitäkin erotikkoa! Oli syytä halveksia, jo vain fysiologisistakin syistä. Mutta onhan se toinen asia.

Havahduin Saimin aiheuttamaan oven paukaukseen. Hän tuli sisään yhtä viattomana kuin veli äsken, alkoi vain suurella pauhulla toimittaa omia asioitaan.

Maisteri Eric katseli lattiaan näyttäen salaavammalta kuin koskaan ennen. Hänen katseensa minulle oli pehmeä, mutta olisi hän voinut edes nyökätä vähän, jollain tavoin rohkaista. Odotin muuten joka hetki, että hän nousisi ja keskeyttäisi, kyllä nyt jo olisi saanut riittää Isoniemeläisille hänkin. Mutta sitä hän ei tehnyt. Seura oli nyt keskenään jo täysin vironnut ja kuin entistä piristyneemmin eliminoitunut. Sen salainen ilkku ja uhma kasvoi. Hanna neiti ei ottanut lainkaan enää huomioon emäntävelvollisuuksiaan, vaan polki jo poljettua vierasta. Oltiin tässä nyt marttyyreitä! Ja vähitellen oli heillä olevinaan niin erinomaisen hauskaa, suutaan rääsäsivät kaikin tavoin, ääneenkin nauruun purskahdellen. Alkoi kuohuttaa! Ja kun joku sutkauksista oli liian selvästi alleviivattu, kelle se oli aiottu, oikaisin itseni ensikerran ja vastasin jotain, kylmästi vielä. Sitä ei olisi pitänyt tehdä, se kiihoitti heidän jo koko tuttavuuden aikana kasautunutta antipatiaansa, jonka vaikein tartuntapesä oli pikkanen maisteri. Sattuuhan sitä sekä käsitettäviä, että käsittämättömiä antipatioita elämässä. Heidän vastenmielisyytensä suhtautui muka minun tehtyyn hienouteeni ja herkkyyteeni ja kauneuden kaipuuseeni, jonka olivat tavalla tai toisella onkineet ilmoille. Ja kun nyt heidän mielestään ei saanut olla hieno eikä herkkä, eikä rakastaa kauneutta, se oli muka epätervettä ja epäsuomalaista, se kuului oikein heidän teorioihinsa ja prinsiippeihinsä. Pitkä ylioppilas oli vähän hillitympi Ericinkin takia, jota hän kuin vasten tahtoaan ja toisten tahtoa kunnioitti, muistaen aina, että tällä oli tutkinnoissaan samoissa aineissa, joita hänkin luki, korkeat laudatuuri-arvolauseet. Suhteessa minuun oli hän alun pitäen ollut immuuni ja toisia apinoiden yhä enemmän jäätyi. Niinkuin en käsittäisi, näkisi heidän lävitsensä! Mitä nuo talonpojat olisivat ymmärtäneet naisraukasta, joka pyrki kultivoitumaan. Eric yritti tuon tuostakin asiallisempaa keskustelua, mutta varsinkin naiset sekoittivat sen jälleen samaan vihamielisyyteen, minä myöskin — en voi kieltää hermostunutta kiihtymystäni. Vastailin yhä jyrkemmin, ja taitoni mukaan depotensseerasin vastustajaini älyä, liukastuen pois totuudestakin sen verran kuin vihollisen kanssa nautintorikasta ja pakko on. Jouduttiin aivan kakaramaisesti keskelle riidan alhaisuutta ja epäsiveellisyyttä, oppineitten ja esteettisten sanojen kulauksesta huolimatta. Maisteri Eric koetti taas myhäellä, oli olevinaan huvitettu, ja mitä sanoi, sen paremmin kuin minun puoltani ritarillisesti otti, koska kerran olin yksin, — jolloin ne toiset aina katsoivat häntä hieman kangistutuneempina, — — kuin kanat, joilta suurempi kukko nappaa höyhenen. Mutta eihän se auttanut kuin hetken, savolaiset uskoivat vain toisiinsa. Jouduttiin heille kriitilliseen ulkomuotokysymykseen ja lausuin jyrkästi vanhan väitteeni, että ruumis oli sielun täydellisin ilmaisumuoto, ja ettemme sisältä olleet sen kauniimpia kuin päältäkään. Tähän he nauraa rähähtivät kuin suurimpaan hassuuteen ja ilma täyttyi heidän pilkastaan. Kiehumapiste oli nyt sivuutettu. Koko maailma katosi tietoisuudestani paitsi sieluni hetken-totuus. Siitä paikasta nousin —, ojensin käteni ja aloin tarmokkaasti, itseänikin nyt kauhistuttavalla voimalla, vavisten kiireestä kantapäihin, luetella, mitä ominaisuuksia pikkasen maisterin, Hanna neidin, ja pitkän ylioppilaan ulkomuodot merkitsivät. Hellittämättä, päästä jalkoihin, melkein sormea osoittamalla luettelin kaikki hyvät ja pahat, viat ja vaillinaisuudet, salaisimmat paheetkin, mitä varsinkin aavistin sillä pienellä olevan, — tein heistä elämänkerjäläisiä, köyhiä nälkiintyneitä sieluja, puolimonstrumeja siihen paikkaan. Voi, sitä kurjuutta, sitä Gehennan esimakua, mikä siitä saatiin! Erickin oli aivan ihmeellisen näköinen, kalpea kuin norsunluinen jumalankuva, silmät mustat, sieraimet vavahtelevat — pitkä ylioppilas taas heitti minuun pitkäisen leimauksia ja vihreitä kissansilmiä, — Saimi nauroi, huusi ja potki, kuvanveistäjän silmät olivat uuvuksista aivan pään sisällä. — En osaa enää kuvata — — irtonaista se vaan oli.

Eric nousi nyt. Jaa —, hyvästi! Anteeksi ja hyvästi!

Hyvästi Isoniemi! — minä olin polttanut sinne polutkin!

Mutta vasta kotimatkalla aloin aavistaa, mikä muutos Ericissä oli tapahtunut ja juuri suhteessa — minuun.

En voi sitä surullista kulkua kuvata nyt, en jaksa millään. Koskee niin kipeästi — — nyt kun hän on aivan poissa.

Lohduttihan hän vähäisen ja sanoi jotain hellääkin ja arvosteli vihdoinkin isoniemeläisiä suoraan, mutisi: »— — pöbel, pack —!» Mutta piti kuitenkin minunkin käytöstäni liian suurena virheenä. Olin mennyt samalle tasolle vaikkei muuta kuin hetkeksi heidän kanssaan. Ja tottahan se olikin! Mutta käsittääkö hän, kuinka sitä suomalaisena joskus menee samalle tasolle puhtaasti suomalaisten kanssa, etsii ja odottaa heistä jotain kaunista kalevaista perua, lyö niitä piiskallakin, että huomaisivat —

Maisteri Ericiä selvästi kylmäsi, ei tahtonut kuulla puhuttavankaan enää koko asiasta —

Dionysinen hurmani ja pyhä vihani oli singonnut minut kauaksi tiedemiehestä, joka itse aina oli moitteeton ulospäin, hieno ja esteettinen — vaikka kuten sanottu myös hieman liikaa diplomaattinen —.

Poissa on poissa!

Ei takaisin tule — ei enää ryijysohvallani edes henkiseen urheiluun!

Ja jos tulee, niin sitä ennen pitää minun olla visusti poissa — sen merkin äkki-lähdöllänsä antoi —

Heinä on loppunut...

Sammakot hyppelevät edestäni ruohottuneilla raiteilla... kun kuulaassa illassa kävelyltä kartanoon palaan.

Ne ovat vähän alle keskikoon nyt, kevään puntarpäät, pehmeän vaalea nuttu selässä... Melkein liikuttaa... ollaan nuoria neitoja ja herroja nyt, tunnelmoidaan kesästä vasta oikein, kun muilta on jo melkein ohi...

Ohi! Tuulikin tuolla madonsyömän koivikon läpi vetää pitkään ja suruisaan, ohii! Suuri ja mustanraskas on lepänkin lehti, taittuneessa ruodissa ruostetäplä. Pois, pois kaikki vähittäin, pois suurten onni ja kaunis! On aika toukkain, näkymättömäin, aika pienten ja mikroskooppisten.

Ei pysähtynyt minun kohdalleni Aika eikä Paikka tänä kesänä, sen tiedän jo. Mutta rautasormin rintaani puserran ja olen huokaamatta puiston puiden kanssa, ohii, ohii! Silloinkin kun surun silmukka pääni yllä häilää, minut halvimmalla tavalla kuristaaksensa, ei se, joka aurinkoa taatokseen kutsuu, joka Dionysoksen lemmitty on, päätään joka hetki paina. Ei! Vaan jollei muuta, niin jäykän kivisen hymyn pidän huulillani siihen asti, kunnes lihakset illalla patjaa vastaan herpaantuvat. Silloin, silloin vasta hyökkää kimppuuni langatonta tietä Fobos, silloin kouristuneena kuulen, kuinka mato hakkaa rakkaimman ruumiini rintaa — — ja aika, ilkeä vanha ämmä, korvat homeessa, siinä sivulla seisoo survoen kiireesti tiimalasin hiekkaa... Silloin, silloin sieluni äkkiä parahtaa, yksin-olemisen kammosta huutaa, lähettäen pitkän valituksen ikuisuuteen: Te tulette siellä, jotka astelette korkeimmin kulkimin kuin me, voitteko Te ihmisiänne auttaa? Voitteko kuristaa kuoliaaksi _Sattuman_, julmimman jumalista — —?

Me puhumme Teille —, mutta kuka vastaa meille —?

Yhä kaikoisammin huokuu ilta. Yli kartanon vanhuuden hienon katon häilää musta lehvä: nocturno! Kartanon takana on armas huone vielä, siellä kallis pöydänkulma, seinillä lumivalkeat — — — vaikka sen huoneen kaunein vieras, sininen poika, on ja pysyy poissa — —

Kas kiiltomato! Fosfori-insinööri! Otan sen ylös leskenlehdeltä. Hui, — kuten petos! Läheltä onkin äiköttävän ruma olio. Väkisinkin tulee mieleen taas yksi niistä, joita kohta on jo arvotonta muistella. Sen pikkasen silmissä oli samaa fosforia... Merkillistä, kuinka se ihminen, kun joskus sattui, puhui kiinteästi luonnosta esim. maisemata katsoessaan. Sen sanoissa oli jotain kaihoa silloin... l'ennui. Sielun sopusointua ei ymmärtänyt, naista ei alkuunkaan, mutta ruispeltoa, metsää, pilviä ja lintuja. Niin että kullakin on omansa — kuka heitä kaikkia ymmärtää! Kipinä kosteutta sielussa kuitenkin!

Pahoillani pudotan madon liisanlillukoitten joukkoon. Makaa siellä nyt hempukoittesi helmassa! Kaikki yksipuolinen, musta tai valkea on kuin petos täyttä ihmistä kohtaan.

Naapuriin päin on nyt muuten kuulakasta aivan. Ne ovat lähteneet sieltä kaikki Savonlinnaan laulujuhlille, jääden sitten kylpemään. Henriikka sitä kertoi, samalla hupaisesti renkuttaen, jalalla palkkia polkien: 'Sanovat, sanovat, sanovat tuon Savonlinnan olevan vähän kallellansa!' — niitä keittiö-iloja meillä! Vielä, että Isoniemessä nyt ehkä hankitaan kihlajaisia, ehkä kaksiakin — — Hanna neiti on lahjoittanut piioille kaikki vanhat silkkipuseronsa, (joissa ei ole mitään valkeata kaulassa!) — ja uutta pyntätään joka sorttia. Se on lahjoittelevainen —, pudottaa huolettomasti noin vaan yltään, ja hyvin vieraanvaraisia ne myöskin olivat. Niin että onhan siinäkin ominaisuuksia! Itsepähän tietävät, missä vielä ovat inhimillisempiä, missä kerrassa ytimissään, vaikkei sitä heidän vihamiehensä huomaa. Surullisempi on Santtu kuvanveistäjän tarina, on sekaisin nyt uskonasioista, mietteittensä tuskallisen yksitoikkoisesta kehäkierrosta, ja täytynee hänet aivan parantolaan korjata. Niin että kotiinsa kukin! —

Pois, pois jonnekin päin olisin minäkin lentänyt, murheettomimmille maille. Vaan minne orjanainen menee, liekassa puutteen rautavitjoista!

Sitäpaitsi on kartanossa tapahtunut pieni onnettomuuskin. Vanha Vappu säikähti tien käänteessä autoa ja tuomari, joka istui lehteä lukien kääseissä, satutti nenänsä ja peukalonsa etulaitaan. Nenävammaa alkoi pakoittaa, ja Rosenberg sai kiireesti hakea lääkärin, ja kenenkäs muun kuin — Joonas ystäväni! Tämä tuli, vallan imarruksissa tietenkin, ja herrat miellyttivät toisiaan odottamattoman hyvin (tuomari vähän höristi korviaan, kun Joonas ja minä aivan ystävällisesti sinuttelimme...). Mitäs, kun kysyttiin ja kuultiin, että ymmärsin vähän sitäkin kurssia, niin määräsivät minut hieromaan niin keveitä jäseniä muka! Voi, ajattelen tätä tapahtuneeksi keväällä, kun kaksin pakahtuneina istuimme —! Ja koska vielä tuomarin silmätkin veristyivät, sain ruveta lukemaan hänelle ääneen, hänen ensin kokeiltuaan Rosenbergillä, jonka honottamisesta ei tullut mitään.

On oltu nyt kerrankin tarpeen muka!

Ericin isä... voi...!

Käsin kosketella tuota hienoa nenänkaarta, jonka osaisin vaikka ulkomuistista tehdä, jonka muoto on samallainen kuin pojan, vain hieman ohuempi —, tai ei nyt enää, sillä se on pahasti paisunut. Ujostuttaa koko homma, — mutta en ole uskaltanut vastustaa määräystä ja ehdotella sairaanhoitajatarta asemalta —

Ei muuten, mutta tuntuu vain, kuin koko ajan hyväilisin häntä, ja että hän sen kerran huomaa.

Ukko on todella muuttunut ja tottunut minuun paljon. Sanoo nyt aina jotain luetusta ja odottaa, että lukijattarensakin sanoisi, sen kunnian ammoin suo. Vieläkään ei paljon kasvoihin katso — — eivät ruhtinaat katso palvelijoita —

Mutta tuntuu kuin ei hänellä olisi nyt niin paha olla, ei niin yksinäistäkään, vaikka poikakin taas noin meni matkoille aina. Päinvastoin on hän niin leppoisata, viihtyisätä olossaan nyt. Taitoni mukaan koitankin niin ääneti ja pehmeästi kuin suinkin kohennella nahkakulmaisia korupatjojaan, — että vain tyytyisi.

Eric, Eric, Eric!

Ei ole minulla mitään oikeutta huutaa noin! Ei hän niin paljon aihetta antanut — niin taidokasta oli hellyytensäkin, ettei se sitonut häntä mihinkään. Sitä taitoa juuri jäinkin rakastamaan, sitä saavuttamattomuutta siinä. Mielikuvitus ei sitäpaitsi kysy, kenen se vetää lähelle ja kuinka lähelle. Minun esi-isäni ovat ehkä myöskin lempineet — asramaisemmin kuin hänen —!

Ja sittenkin — sininen poika! Sinisempi kuin kukaan!

Hän se on nyt öitteni valkein ruumis, jolla kammo minua kivetyttää, hän se on kallein kuollut, jonka puolielävänä hautaan...

Kun edes jonkun tiedon saisi, kun mielialansa jotenkin arvaisin —

Koskee, koskee —

Keskikesän loppu —

Ja lopun loppu ja maailmanloppu —

Tällä kertaa on kaikki oma syyni —

Paikka, ettei enää sen kummemmaksi tule!

Onko kellään moista kohtaloa, kellään juuri näin ihanata helvettiä?

Ja miten nyt näyttäydyn tuomarille, hampunkarvaisissako vaatteissa, lipeäkiveä pään päällä?

Toiselta puolen on kaikki tavattoman koomillistakin, mutta en luule että kukaan oppinut nyt tulee avukseni henkevyydellään minua pelastamaan.

Voi, ilmojen tumma lintu, miksi laskeuduit maan päälle palkkoja peräämään, miksi yllesi orjan silat otit, erämaan hirvi?

Pyydänkö anteeksi tuomarilta — mutta mitä anteeksi — —?

Lakkaan kiemurtelemasta ja kerron kohta kaikki julkeasti aivan. Onhan lopetettava tämä loru. Tämmöistä kaaosta, täydellistä hajoomusta ei mies koskaan ymmärtäisi, ei ainakaan herrat suomalaiset miehet!

Voi, voi — — voii!

No niin. Istuin arvoisan, — ja kuinka arvoisan, en tiennyt! — arvoisan, arvoisan isäntäni kanssa kirjastohuoneessa. Luimme Fontenelleä avattujen parveke-ovien ääressä. Tarjottimella oli punaviiniä, lasi minullekin. Hän on nyt jo melkein terve ja näytti niin erikoisen tyytyväiseltä siinä kuunnellessaan ja maistellessaan. Vaikka omituista kyllä, kaksi päinvastaista vaikutusta hänestä lähtee. Nenän keskikohdalle jäävä kuhmu tekee kasvot paljon nuoremmiksi ja sytyttävimmiksi, kun taas rinta on hieman luhistunut, ehkä myös raukeiden asentojen syy. On kuin toista lähempänä nyt, enemmän toisen vallassa. Päivällispöydässä oli meillä ollut pitemmät puheet kuin koskaan ennen. Suureksi kummakseni hän arvosteli paikkakunnan väestöä uudelta ja omituiselta näkökulmalta, rikollisuuden nimittäin. Sangen mieltäkiinnittävää, en vain käsitä, miten hän näissä olosuhteissa oli niistä selvillä. Sitten moitti hän kovin erästä suomalaista esteetikkoa tyylistä, — puolustin miestä ulkopuolella hampaiden saadakseni väittelyn rakastettavasti jatkumaan. Hän alkoikin pian kuumottaa ja punottaa, ja puhui melkein kuin minun käännyttämiseni olisi ollut hänelle mieskohtainen asia ja onni. Nautin.

Perin ystävällistä siis, perin laheata kaikki tyyni.

Iltakin oli ihmeen kaunis ja haalea. Mitä muuta tarvittiin — — hetki unohdusta, hetki keveämpää vihdoinkin. Pengermällä parvekkeen alla kukkivat kilvan ruusut, pelargoniat, levkoijat, unikot ja muut. Kaikki toivat ne sieluun erilaisia mielikuvia elämään sittenkin, sittenkin olemassa olevasta ihanuudesta ja autuudesta. Kyllä onni on, vaikkei se ole aina minun luonani! Mutta kun muistan, että se jossain on, voin hymyillä, ja kas siinä jo yläpuolellani kelluu kuin suuri kimmeltävä eteerinen pallo, ovela vastahymy taivaankaari silmäkulmassaan — — venoseensa houkuttaa — —! Sellainen on kuvani onnesta.

Kukkapengerten takana taas iäkkäät omenapuut, hedelmä-emot oikein, vääntelivät kaihoisasti koristeellisia oksiaan valoa kohti, toiset terävästi kuin floretin pistot, kuin olisi kirpeänsuloiset nesteet vieläkin niiden suonia polttaneet. Salmen sini-vetonen välkkyi viileänä ja hauraana rantaniityn yllä, siellä, missä suuret hopeapajut avautuivat leveästi, paljastaen pehmeäpiirteisen kivilaiturin, päällystetyn kuin vaalean rosoisella sametilla. Ja taivaalla aukon kultaisen jaon vasemmalla puolella kiiti merkillinen pilvi, — kuin suuri jättilintu, toinen siipi valtavasti iskien, toinen rauhallisemmin, ja sen siiven alla suojassa pienempi, naisellisempi naaras yhtäännepäin nyökällään — — pois painuivat maastapäin, ikivapautuneina kauko-avaruutta kohti... Sanomattoman kaihon herätti näkijän rintaan .. siinä menivät toverit — —

Tämä kaikki riemastutti mielikuvitusta, herätti iltakuumeen kultaporeilevaksi aivan. Tunteeni kääntyi kokonaan isäntääni kohtaan, jonka kodissa ja luomissa olosuhteissa kaikkea tätä hyvää ja onnea nautin. (Eric ei enää tänä kesänä palaa... on tullut jo kortti Norjasta, jossa myös oli terveiset eräältä suurelta ruotsalaiselta esteetikolta ja hänen rouvaltaan.) En muuta tarkoittanut, kuin osoittaa vastakiitollisuutta sydämen täydellä alttiudella ja vilpittömyydellä. Lukiessa panin kaiken mahdollisen taitoni ja iloni liikkeelle. En enää soitellut kurkunkoneistoa, vaan Uitelin sielu vapautuneena, kaikkeuden henkenä itse. Sinä, mitä rakastan ja olen rakastanut, — — minun jumalaani! Avonaisemmin kuin koskaan ennen arvostelin lukemaani, Fontenelleä ihaillen. Puhuin vanhalle, kauniille aristokraatille melkein yhtä rohkeasti kuin kahvilassa jonkun kurjan boheemin ihmisrinnalle. Ulkonaisesti hillittynä, sisäisesti haltioituneena, sielu melkein särkyvänä autuudesta — — — oi, jos kerran siten kuolla saisin, keveästi kuin kupla hengen jumalaiseen hekkumaan!

Keskellä esityksen huumausta oli tuomari kääntynyt päin, istui vain ja katsoi. Tunsin sen sivultakin... Ja kun vihdoin vilkasin häneen, kohtasin oudot, tumman kiinteät silmät. Nyt kysyn ja aion siitä Joonaksen kanssa keskustellakin, eikö tuomarin silmäterissä saata olla puhtaasti hypnoottista voimaa, sellaista, jota lääkärikin voisi käyttää hyväkseen? Asianomainen ei ehkä tiedä sitä itse, mutta aivan nukuttavan huumaava on hänen viipyvä katseensa, suurenevan silmäterän ja värirenkaan kirkkaus leikkaava kuin säilä. Sellaista tuntua on pari kertaa ennenkin ollut, kun on katsonut — — tai ehkä hän sen juuri tietää ja siitä syystä on katsomatta. Näin ajattelen hädissäni, kun en muutakaan keksi kauhean kohtauksen selitykseksi. Kuin mediumi, aivan tahdottomana jäin riippumaan hänen silmiinsä kiinni — — en enää irti päässyt, niin kova oli virran paine.

Siinä sitä oltiin, eikä tahtonut loppua tullakaan. Istuttiin vain ja — — voi taivas, kuinka epämielyttävää nyt jälestäpäin ajatella.

Mikä sitten on onnettomuus?

On, on olemassa se onnettomuus — — — erehdykseni! Minä käsitin tämän pitkän kumman mustan katsomisen olevan tuomarin puolelta — — no, jotain metatysiikkaa ja rakkauden fysiologiaa! On niin että voisi vaikka hiuksiansa kiskoa, huutaa tuskassa naurain!

Mutta miksei hän sitten lakannut katsomasta, ellen minä voinut? Siinäpä arvoitus onkin! Olihan hän mies ja tahdoltaan vapaa! Sillä sitä katsomista kesti niin mielettömän kauan! En ole muistaakseni koskaan niinpäin erehtynyt, tavallisesti olen vähentänyt vielä siitäkin vähästä, mitä saanut olen.

Ja-ja!

Kun nyt jälestäpäin muistissani tutkin hänen ilmettään, niin olihan se kumman totinen. Ei mitään hellyyttä, taipumusta, — kauniimpaa ja omaisempaakin on sitä ennen jo ilmennyt. Mutta erehdykseni huippu oli se, että minä panin vastaan minun ilmeeseeni täyden alttiuden ja myöntymisen — kyllä mahtoi olla marakattimaisen autuasta hänelle! Tuo pelottavan nopea kykyni välistä siirtyä tunnelmasta toiseen, tilanteesta toiseen, nähdä äkkivalaistussa uudet mahdollisuudet aivan. Olen niin vähän ihanteellinen, etten ole edes 'oman ihanteeni apina'. Elää, elää, minulle on kaikki kaikessa! Kuinka päästä realiteetteihin käsiksi, kuinka hedelmällisiin päämääriin, kuinka luoda naisen osa niistä!

Tiedän isäntäni, että jos hän puhuisi naiselle rakkaudesta, tarjoisi hän samalla kätensä. Hän loisi naiselle täyden olemassa-olon, tai ei mitään. Se kävi kerran ilmi, jotain kirjaa lukiessa, ah, ihanaa Jacopo Orthista se olikin!

Ja niin oli edessäni valtava uuden tien näky, aivan arvaamaton!

En sitä kaikkea siinä katsoessani selvillä käsitteillä tietysti ennättänyt ajatella, mutta se oli itiöinä alla temperamenttini mukaan.

Tyhmistä egoisteista en ymmärrä mitään. Jos onneen pääsisin, niin puolet maailmaa kanssani kukoistaisi. Niinhän sitä ainakin kuvittelee! Ensinnäkin puhaltaisin uuden elinvoiman tähän vanhaan ylimyspesään, jonka kauneuden ja rikkauden ja maineen prestige on vielä pettämätön, mutta joka varmasti hauraisiin sinertäviin ytimiinsä kaipaa jo uutta verta. Päästä sellaiseen sukuun olisi samaa kuin saada käsiinsä luojan alkuainetta! Aivan huumaa! Viivoja ja värejä myöten rytmiä koko elämään joka päivän hetki järjestetty nousujen ja laskujen mukaan! Pitkäin ahkerain kausien jälkeen suuria sytyttäviä juhlia! Se olisi taas olemista maan päällä renessanssi-ajan ruhtinaiden malliin! Lapset, joita pitäisi olla ainakin kuusi kaunista kappaletta! — kasvatettaisiin ylimyksiksi, pohjalla kalevaisen etiikan kainot, mutta ihmeelliset aakkoset. Miekka sivuun, ruusu käteen, henki päähän, laulu sieluun ja sydämeen! Ruumiinkasvatus ensin, ilmeestä varpaan kynteen asti — 'henki tulisi kyllä itsestänsä!' Kyllä siitä taas suoriutuisin! Ensimmäinen asia perhe, suku, ystävät, alustalaiset, naapurit, isänmaa! Mitä vielä? Joka mökkisen vaeltaisin, joka kakaran katsoisin! Milloin kaataa ja karkoittaa, milloin nostaa ja kohottaa! Dekadenttista, kaikille yhtä höllää hyväntekeväisyyttä ei, — kivet vain pois, missä ne voimia painavat, ihmiset joko itsenäisiksi tai korkeampaansa palvelemaan. Miten ihana olisi sitten kerran kartanon rouvan katsoa ikkunastaan vaurastuvaa seutua, joka saisi vähitellen merkitsevän fysionomian. Ja sitten vielä kaikki muu, kaikki muu, mitä ikänäkin uneksittu on lännestä hamaan itään!