Chapter III: Part 3

Entä sydämeni onni — —? Kysyisinkö sitä enää? Yhden tiedän, ylpeä uskollinen säihkyvä puoliso hautaan asti, — ankarasti, muuta ei! Vaan joskus, joskus sitten — — kun kultaisena iltapäivänä, kartanon hiljaa uneksiessa ja läntisen puistossa huojuttaissa spireata yli tuoreen timoheinän, — kun saapuisi kauko-matkalta äkkiä kotia poikapuoli, ja äitipuoli saattaisi häntä ensikerran illalla yläkertaan nukkumaan — — kuinka, kuinka kärsisi rinta! Tai kun olisi talvella vieraita ja tanssin aikana joutuisimme hetkeksi talvipuutarhaan palmujen ja kukkivain kasvien alle — — kuun välkkyessä lasiseinäin takaa, havistessa puiston mustain kuusten — — — hän olisi silloin jo ymmärtänyt, herännyt... muuttunut kuin ihanaksi etelämaalaiseksi... hiljaa vain, ei sanaakaan! Ei sanoa saisi hän sanaakaan! Yhdelle orkidealle vain suudelman painaisi, ikäisensä äitipuolen mustalta pitsivyöltä pudonneelle. Tai, tai — pitkillä metsästysretkiltä — — eksyneinä soihin, rämeisiin — — aina sama vaikenemisen julmuus, — kunnes toinen kaatuisi kuin Asra, huulilla ei enää veren tippaa — — — nauran, nauran, nauran!

Tai itken, pöytäni kulmaa vasten itken — — — ei sen verran totta, ei ikänä mitään äitipuolta, ei mitään etelämaalaista tulta!

Ja sitten vielä tehtynä se eilinen, — tili edessä — — seuraukset tulevat siitä jyskien —

Niin vain, se kaikki ja paljon muuta oli ilmeeni alla, kun luulin olevani pakoitettu vastaamaan isäntäni pitkään merkilliseen katsomiseen.

Ei tarvittu muuta, kuin että tuskin huomattava epämiellyttäväisyyden varjo vihdoin ilmestyi hänen kasvoilleen, — niihin tuli jotain silmälläpitävää, epäluuloista... äkkiä tunsin oudon pahoinvoinnin ja samalla hirveän kolahduksen...

En käsitä kuinka pääsin ylös, kuinka ymmärsin pois lähteä, mitä sanoin. Huone oli sakeana silmissäni, kuin kahlaamalla sen kuljin. Samaa raskasta ainetta oli vielä puutarhakin hoiperrellessani sarakkeiden ohi.

Kun sain oven auki huoneessani, heittäydyin vuoteelle kuin ruumis —

* * * * *

Ja koko yön sitten saarnasivat sekaiset äänet aivoissani... kauheata porinata pitivät. Katuvaisia yksinpuheluja, selittäviä kaksinpuheluja, hieman järkevämmin resoneeraavia kolmipuheluja, isä, poika ja...

* * * * *

Nainen, nainen, osasi muista! 'Et sinä tee, sinulle tehdään —, sinulle tapahtuu —' Ei sinulla pidä olla muita haaveita, ei muita toiveita kuin ne, mitkä maailma valmiina kouraasi työntää.

Kaikki muu on häpeää, häpeää milloin punaisin, milloin valkein poskin.

Ja sitten arkinen julma todellisuus. Ei tekisi mieli enää jatkaa.

Vai pitäisikö kuvata tuomarin luona tehty nöyryyttävä eronhakemusaudienssi — jonka sain kuten eronkin. Hänen Ylhäisyytensä hyvyyden kuparilantti oli otettu tyyten takaisin, eikä kumma, olihan hänen koko miehinen persoonansa vaarassa naishirviön edessä!

Hermoistani huomautti — —, hyvä muka kuitenkin, että itse käsitin niiden tilan ja rasittuneisuuden. Ja eikö se vaan käyttänyt sanaa eksentrinen, — käytti kun käyttikin se jossain käänteessä, ei aivan suoraan, mutta se vaara muka oli. Vihattava sana eksentrinen!

Hm — usein kun jonkun ihmisen jännitysvoima on suurempi kuin toisen, sanoo se pienivoimaisempi: eksentrinen! — mikä hänen mielestään on aivan murhaavan kuvaavaa. Ruotsinkieliset sitä meillä varsinkin käyttävät.

Niinpä niin! Epätasaiseksi hän myös sanoi mielentilojani, — jo muka keväällä — siinäkö se ymmärrys nyt oli! Että minun piti lähteä kylpemään, että hänen poikansakin oli ehdottanut lomaa ja kylpyä. Vai niin, kävin punaiseksi hiusmartoani myöden! Että tällainen toimi ehken ei oikein sopinut, että piti koettaa jatkaa lukuja yliopistossa — — — j.n.e.

Ei ikinä se ollut niin paljon puhunut, kulki kirjastossaan edestakaisin kädet seläntakana, punotti, kyllä sillä vähän vaikeata sentään oli —

Ja kerran se katsoikin ja hymyili niin omituisesti — — voi herra! Olla nainen ja niellä kaikki!

Viidensadanmarkan setelin se antoi yli palkan — — lady-unelmani särkymisestä.

Ei hänellä ollut mitään valittamista, kaikki oli mennyt hyvin tähän asti, mutta koska nyt kerran itse halusin ja tunsin olevani hermostunut, niin — — — tänne olikin tulossa juuri sukulainen, hän ehkä ottaisi ensi-aluksi — — ja hän mainitsi sen keväisen eronneen rouvan nimen, minulle vastenmielisen mustan sianrasva-rypäleen.

Silloin minun teki pahaa, silloin sieluni itki, — huusi niin pitkään kuin lapsen — — kodistaan kartoitetun!

Kuinka paljon olin häntäkin rakastanut salaa tuhannella tavalla hellinyt, kahdenlaistakin suhdetta onneton mielikuvitukseni hemmoitellut, isän ja — —

Noin he saattoivat erota — noin vähän heille merkitsi heitä rakastava herkkä sielu, pois vain maailman turvattomuuteen, kuin kivi mustaan yöhön, häiritsemästä pois, pois —

Isä, isä! En tiedä miksi juuri ne sanat niin vihlovasti korvissani kaikuivat. Vereni vaistoilla olin rakastanut häntä kuin omaista. Ei, ei ole tumman linnun sielu palvelevan orjan, ei palkkapiika ruokon vuoksi!

Viheltäen nyt. Se oli viidennen näytöksen loppu. Tai kolmannen näin pienestä pilasta.

Hohhoo, ei mitään, _rien!_

Hylkymaa ja onnentouko...

Vastapäätä junan kirjaisella plyyssillä istuu Joonas ystäväni matkalla pääkaupunkiin hänkin. On hyvällä tuulella ja puhua pörisee kaikenlaista, punerva kukka harmaassa napinlävessä.

Nyt sitä mennään mennessä!

Mennäänpä vaan!

Ilma on niin hellä, hunnutettu, pilvet alhaalla, mutta hatarat ja hyllyvät, kuin itkemäisillään kuitenkin.

Eipä itketä nyt! Etäisellä vainiolla päivä säärii. Taivaalta lankee alas vino silta kuin toivon sadetie — Olisiko vieläkin jotain —!

Kartanon viimeinen metsäkulma...

Sen kartanon...

Vielä on mieli sinnepäin, vielä kaipaa haikara kurkihirrellensä! Katkeran hellää kuten sen, joka kodistansa loukkaantui ja lähti...

Olisihan siellä leijaillut pitkänä ladynä — — ainoa ilmapiiri sittenkin, mikä minulle on ollenkaan sopinut. Kohentunut siellä vielä ajan, piilossa maailman murskaavalta myllyltä! Mutta kun lähdin kummailemaan, liiallisuuksiin taivuin, — vilkuttelin kulttuuriarvojani! Hiljaa ja hellästi vain olisi palvoa pitänyt niitä hienojani, kuin oikea äänetön nainen ainakin, — 'kuten ruukku, joka menee vedelle, kunnes särkyy'!

Mutta kun lintu ei ole mikään ruukku!

Keittiössä kävi viime päivät kauheiksi aivan. Ne huomasivat heti jo maisteri Ericin lähdön jälkeen, että jotain pahaa oli tapahtunut. Se on kuin noiduttua, kyllä ne silloin näkevät läpi kuin lasisirpaleen, sokeimmatkin! Pehtori, joka koko kesän oli nuuskinut yhtä ja toista ja kaikenmoista, kuohutti koko keittiön Tschandalan vastaani. Henriikat, puutarhurin vaimot ja kaikki hyökkäsivät kuten basillit heikentyneen elimistön kimppuun. Ei ollut ainoakaan enää ystäväni, ei edes Lempikään oikein passiivisuudessaan, Siikri marakatista puhumattakaan, — kansaa, kansaa! Sulo Johannes, typerä raukka, sekoitettiin järkyttävällä tavalla myös juttuun, tulipa hänen lahkolaisiltaan ja uskovaisiltaan varoituskirjeitäkin. Minun viiden-minuutin-salonkiflirttini paisui lopuksi kuten Potifarin eukko!

Vaan se on aivan eri elämä! En ole edes koko juonta kertonut — haihtukoon omaan mitättömyyteensä!

Joonas sanoo äkkiä:

— Sen teidän tuomarin suonet kalkkiutuvat. Vanhenee pian mies.

Hätkähdän.

— Kalkkiutuu!

— Kalkkiutuu!

— Voi yhtäkaikki, vai kalkkiutuu! Eihän silloin voi olla tulenarka yhtään enää —?

— Ei taida voida, naurahtaa Joonas.

— Mutta kuules, Joonas, yksi tärkeä seikka, oletko huomannut, että sen silmissä on hypnoottista voimaa?

— Taitaa vähän olla, — mutta eihän se perhana katso ketään, lentää vain edestakaisin lattialla kuin nahkakirja kainalossa!

— Mutta mitäs sinä oikein maisterista pidit? Te tutustuitte juhannuksena ja olitte saarilla yhdessä —

Miksei, meneehän se — on vain niin riivatun kohtelias, ettei tiedä, kuinka sen pirun oikein ottaisi!

— Hui, hui, hui! Niin rumasti et saa puhua Suomen hienommasta miehestä! Mutta eikö totta, Joonas, että savolaisista ei tule koskaan oikeata herrasväkeä? Kirottu Savo, pardon vermaledeit!

Joonas hyrähtää heleään nauruun. On niin hyvällä tuulella, kun on päässyt vähän pakoon Elmasta —

— Mitäs sinä nyt savolaisia olet ruvennut vihaamaan! Iloisia poroporvareita aina!

— Pohjalaisilla on sentään toisenmoinen profiili, sekä eetillinen että muu. Kun ollaan oikein kunnon pohjalaisia, sillä sekalaista on aina seurakunta!

— Jaa, ettäkö minä — —

— Sinä — — elä koetakaan! Osaatkos sinä kuitenkaan ottaa vihollisesi henkisesti ja hienosti?

— Eihän se niin vaikeata ole!

— Se on totta, sinä osaat, miehet osaavat, huomaan sen. Mutta minä lähden nyt maailmalle vasta sitä taitoa harjoittelemaan, minun täytyy oppia olemaan syyttämättä muita onnettomuuksistani. Kun se on tehty, olen kypsä luonne!

— Kypsä nainen...! Sinä olet jo kauan ollut kypsä joko vaimoksi tai ehkä paremmin rakastajattareksi.

— Voi Bakhus! En suutu —

— Mutta kuule, Arma neiti, minnekä sinä oikeastaan matkustat?

— Minne matkustan! Kööpenhaminaan tietysti!

— Mitä pirua sinä siellä teet?

— Luuletkos ettei minullakin ole salaisuuteni! Eurooppa kutsuu —

— Äläs — ei sitä Eurooppaa ole —

— Eipä taida ollakaan kaikille — metsälinnuille ilman suosituskirjeitä!

— Tule minun kanssani, eihän sinun tarvitse mennä Kööpenhaminaan! Tukholmaan asti vain — — hei, keksinpäs jotain, kas kun huomasinkin! Ja hän esittää uusia vaihteluja vanhasta teemasta. Kummallista, kuinka ihminen, jonka kaariviivan korkeimman nousun on aavistanut, on ikävä sentään! Ei tule koskaan mitään yllättävää, mitään uutta ja luovaa, ei edes sellaista, mikä panisi kaiken entisen päälleen pystyyn. Joonas puhuu innokkaasti omaan pussiinsa, miestä ei hävetä yhtään!

Sillä tasolla taas ollaan, maailma mahdollisimman litteänä! Joonaksen kaltaisia miehiä — — ja Elman kaltaisia ystävättäriä, vaikka ystävättäret olisivatkin hieman runsaampia kuin Elma sentään. Naisten kanssa ei elämää luoda.

Suljen silmäni nojautuen vaunun nurkkaan. Antaa kärpäsen surista! Minä omiani aattelen. — Siellä viivytte vielä, kalpeat kuvat! Hiljaa sivelen viime kerran — vaikeinta ruumistani, sinistä poikaa! Olit, mikä olit, kalkkiutuvan isän ainoa miehenpuoli — — riivatun kohtelias, diplomaattinen, mikä vaan!

— Ylimys olit, sieluni vastakohta moninaisissa — ominaisuuksia sinulla, joita ei minulla, ehkä myös kainosti päinvastoin. Se tunne, jonka sinä herätit, oli ihmeellinen sulettu onni, syvin suloisin rauha — kuin kultaisen ympyrän keskipiste oloni varma! Niin ehjästi, kaikkeen tyytyvästi, vaillinaisuuksiin varsinkin, voinee, vain kerran elämässänsä tuntea. Sinä olisit pitänyt sielussani aatelin... sinun vieressäsi iäti myrskyilevä henkeni tasapainossa levännyt — — sinun kuninkaallisen käsiliikkeesi jälkeen levottomat haamut haudoissaankin hymyilleet ja selälleen rauhaan vihdoinkin oikaisseet — — —. Ja nyt oletkin vain valkea kuollut ruumiini! Katoavaisuuden laki vallitsee meidän yllämme, kaikki muuttuu kerran, haihtuu — — ne ominaisuudet, jotka nyt olisit voinut antaa minulle, minä sinulle, niitä ei kerran enää ole, — — kalkkiutuvan isän poika!

Julmuus! Eric, Eric, Eric, Eric! Vaunun hämärässä ikkunanurkassa vihdoinkin ratkeen itkuun, sären itseni tykkänään.

Mutta Joonaskaan ei huomaa tosi-elämää koskaan! Luulee, että nukun! Ja hyvä, että niin luulee.

Pysäkillä pikkupojat huutavat aivan parkaisemalla sähkösanomiaan:

— Mikä siellä nyt on? — Sota! Saksa on julistanut sodan Venäjälle!

— Mitäs huonoa pilaa se on?

Ryntäämme ulos.

— Ei taira olla pilaa, virkkaa maalainen vitkaan junasillalla. Sotapa, sota!

— Voi kaikkia häntä!

Viikkokausiin en ole lukenut sanomalehtiä, eikä tuomarikaan ole. Maailman menosta emme ole tietäneet mitään. Prinsiipin pommista kuulen nyt vasta Joonakselta.

Ensin tuntuu sota-ajatus melkein koomilliselta, uskomattomalta aivan! Mutta sitten sen käsitän. Nyt se alkaa! Nyt alkaa maailman raakuuden paise puhjeta. Sitähän aina ajattelinkin, että missähän se kiitetty valistus oikein ilmeni —