Chapter I: Part 1

SAVON SALOILLA

Kuvauksia ja muistelmia

Kirj.

LAURI SOINI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1896.

SISÄLLYS:

Lähdemäen veljekset. Kuuna myötiin. Yhtiö. Pekka. Maailmaan. Siitä tuli sittenkin sovinto. Laskiainen. Olikohan siinä jotakin. Hän uinuu tuolla. Tarina hevosen varsasta. Kevään korvalla. Uusi ystävä. Piippuni. Rökkilän vaari. Autiolla. Jaakko Jyryläinen. "Numero 34 Salonen". "Noh, noh!"

Lähdemäen veljekset.

Lähdemäen vanha isäntä oli kuollut jo monta monituista vuotta sitten. Se sama ukko, joka oli noin kaksitoistavuotisen pojan korkuinen, eikä varreltaankaan paljoa vantterampi. Mutta se ukko olikin ollut ihan puhtaasta teräksestä. Oli ollut vain mökin poika alkujaan ja itse tehnyt talon kylmään metsään. Seinätkin oli laatinut semmoiseksi, kuin ne nytkin seisoivat Lähdemäen harjanteella, suurten, mykeväin peltojen piirittämänä.

Pettua oli syönyt, ja petun syötyään kyntänyt ja raatanut. Itse kertoi hän siitä monta kertaa vanhoilla päivillään, tuvan lattialla kävellä kääkertäen.

Se oli ollut teräksestä se ukko ja oli teräksestä kuolemaansa asti. Kuoltuaankin sanoi vielä yli orren hyppäävänsä ja käyvänsä toisen veljensä, yhtä teräksisen Mäkiahon ukon, luona viinoilla hautaan mennessään.

Mutta hän ei hypännyt yli orren eikä käynyt viinoillakaan Mäkiahossa. Täytyi mennä vain pihan lävitse, kun oma poikansa oli kirstun kannella istumassa...

Hallavahapsinen vanha emäntä jäi taloon jälelle ja kaksi poikaa taloa hoitamaan. Pojat tekivät työtä toimella ja sovinnolla, tekivät yhtä täsmällisesti kuin isäkin. Joskus yrittivät riitautua, mutta äitivanhan tähden eivät ilenneet.

Mutta sitten heitti keikaa äitikin ja toinen veljeksistä istui hautaan mennessä hänen kirstunsa kannella.

Sitten jäivät veljekset kahden kesken. He elivät sovinnolla. Tuntui kuin äidin lempeä henki olisi ollut vihanpuuskia tyrryttämässä.

Sitten he läksivät kosimaan. Kosivat kilvan ja toivat kilvalla taloon kaksi emäntää.

Emännät hoitivat kotiaskareita ja miehet menivät raatamaan pelloilleen.

Mutta kerran kun miehet tulivat raatamasta, olivat emännät riitautuneet. He tahtoivat olla emäntiä toinen ja toinen, eivät kumpikaan yhdenvertaisia, vaan molemmat etunenässä.

Isännät menivät emäntiä sovittamaan, mutta sovintoa ei syntynyt, riidan syytä ei ottanut kukaan kannettavakseen ja entisiä riitoja selvitellessä riitautuivat välit yhä pahemmaksi. Isännätkin riitautuivat.

He söivät illallisen suutuksissaan ja äänettöminä. Sitten menivät puhkaen lepoastioihinsa.

Mutta yön aikana he tuumivat vaimoineen uusia tuumia ja huomenna sanoivat veljekset toisilleen, että he eroavat.

Ja he erosivat. Maat halaistiin kahtia, vanhempi veljes sai Lähdemäen taloineen ja sulatetuine peltoineen. Nuorempi veljes sai talon rahat ja osansa irtaimistosta.

Nuorempi veljes läksi rahoineen ja irtaimineen omalle maapalstalleen. Läksi suutuksissaan, ei tarjonnut työssä kovettunutta kättään veljelle jäähyväisiksi.

Hän teki metsään toisen kartanon ja sulatti peltoja sen ympärille. Maahan rytkähtelivät suuret puut ja peltoaukea yhä leveni. Kannot kohoilivat maasta leveine juurineen ja suuria juurikkakasoja ilmestyi raadokselle. Nuorempi veli teki itse ja teetti muilla ja työ edistyi yhtenään.

Mutta sitten rupesivat loppumaan kotitalosta saadut rahat ja pelto ei ruvennut täyttä viljaa kantamaan.

Vanhemman veljen pellot kasvoivat ja vanhempi veljes söi paksun rukiisen leivän.

Mutta nuorempi veljes ei tahtonut turvautua vanhemman veljen armoihin. Hän oli eronnut suutuksissaan ja pysyi suutuksissaan, kävipä sitten miten kävikin.

Hän meni kylän kauppiaan luo ja otti velaksi. Kylän kauppias antoi mielellään.

Kun uudestaan loppui vilja, meni hän uudestaan kylän kauppiaan luo ottamaan velaksi ja kylän kauppias antoi mielellään.

Nuorempi veljes teki niin monia monituisia kertoja... kauvan aikaa.

Mutta sitten kylän kauppias ei antanutkaan enää velaksi. Kuului tarvitsevan takaisin entisetkin.

Se oli kevättä silloin. Nuorempi veljes kynti peltojaan ja kylvi maahan viimesen viljansa. Rukiin alku versoi lupaavana ja kevättouvot rupesivat tekemään samaten.

Mutta muuanna päivänä kun nuorempi veljes kynti pellollaan juurikkakasain keskellä, näki hän kylän isäntiä menevän taloonsa. Pitäjään vallesmanni näkyi menevän myös.

Ja ne taloon menijät katsoivat voitonhimoisena lupaavan näköisiä viljapeltoja. Katsoivatpa isän talosta tuotua ruunaakin, jolla nuorempi veljes oli kyntämässä.

Talosta alkoi kuulua huutoja ja siellä rupesi paukahtelemaan vallesmannin vasara, kun kylän kauppias otti pois velkojaan korkoineen.

Nuorempi veljes riisui heponsa ja kävi katsomaan. Hän katsoi, eikä virkkanut mitään. Leveä leuka vaan tukevasti värähteli ja otsalle ilmestyi tummia ryppyjä. Emäntä oli kätkeytynyt kammariin.

Pieni poika tuli itkerehellen isän polvia hyväilemään, mutta jäi suu auki katsomaan, kun isä ei hänestä välittänyt mitään. Irroitti vain hänet hiljaa itsestään ja äänetönnä katseli hävityksen kauhistusta.

Tavarat alkoivat huveta. Alkoivat mennä puolesta arvosta, mutta isäntä ei virkkanut mitään. Mitäpä hänellä oli virkkamista.

Tukevasti värähteli vain leveä leuka ja otsalle ilmestyi tummia ryppyjä.

Silloin ilmestyi vahvaharteinen mies joukon seasta. Se astui vallesmannin luo käskien lopettaa huutokaupan. Sanoi maksavansa kaiken velan.

Se oli vanhin veljeksistä.

Nuorempi veljes ei virkkanut mitään, leveä leuka vaan yhä tukevammin värähteli.

Kylän isännät hajaantuivat ja tavarat jäivät pihalle hajalleen. Muutamat menijöistä heittivät niihin vielä himokkaita silmäyksiä.

Vanhin veljeksistä luki vallesmannille rahat ja vallesmannikin läksi tiehensä.

Silloin jäivät veljekset kahden kesken. Nuorempi veljes ei virkkanut nytkään mitään, mutta leveä leuka vieläkin pyrki värähtelemään ja kasvoille herahti lämmin vesikarpalo, joka salaa hieraistiin nutun hihaan.

Toinen ei virkkanut mitään ja toinen ei toiselta odottanutkaan mitään. He istuivat molemmat kammarissa kahden kesken ja molemmista tuntui niin hyvältä.

Mutta hiiloksessa porisi mustakylkinen kahvipannu ja nuoremman veljeksen vaimo hääräili sen ympärillä.

He joivat äänettöminä kahvia pari kuppia mieheen ja sitten erosivat. Melkein äänettöminä erosivat, mutta, työstä rajaantuneet kädet puristivat toisiaan jäähyväisiksi ja vanhin veljes muistutti:

-- Käyhän meilläkin, kuu aikasi antaa!

Nuorempi veljes seisoi kauvan pihalla ja katsoi vanhimman veljeksen jälkeen. Tuntui niin hyvältä nuoremman veljeksen sydämmessä.

Ja rukiin alku versoi lupaavana pelloilla juurikkakasain keskellä. Kevät-touvot rupesivat tekemään samaten.

Ruuna myötiin.

Aaro löi kuin vimmattu. Tuimasti välähteli kirveen kirkas terä, vinhakasti lastut puusta kimmahtelivat ja raikkaasti pauke kajahteli kuusikossa. Pökäleitä katkeilikin suuren kuusen tyvestä toinen toisensa häntäkoukussa.

Alkoi kumminkin ruveta hakkaajaa hengästyttämään ja hän istahti kuusen tyvelle lepäämään. Tuntuikin istuminen lumisen kuusikon sisässä niin rauhoittavalta. Tuuli hiljaa kuusia heilutteli ja niistä pudota lupsahteli lumi maahan pieninä paloina. Siihen putoili muun lumen sekaan... sai kumminkin pieniä syvennyksiä hangen pintaan, josta näki että siihen se oli pudonnut...

Siinä istuessaan ja lumen lupsahtelemista katsellessaan hyräili Aaro itsekseen jotakin mielilauluaan kuusten huminan sekaan ja unhotti työnsä kokonaan. Hetkisen perästä se taas muistui mieleen ja Aaro alkoi pölkkyjä halki paukkiloida. Poissa se nyt tuntui vain olevan jäntevyys jäsenistä, veltolta tuntui olento ja vastahakoiselta työn tekeminen.

-- Olkoon, -- ajatteli Aaro, heitti kirveen olalleen ja läksi kotia kohden tallustelemaan.

Isä-Tanu oli aamusella lähtenyt raivioniityltä heinään. Sieltä tultuaan oli sanonut lähdettävän lahden takaa kiukaakiviä hakemaan.

Jyväpussi otettaisiin mukaan, jonka Aaro saisi viedä myllylle sillä aikaa, kun isä kiviä päästelee. Niin se oli tuumattu.

Isä-Tanu ei vielä ollut kotiutunut ja odottaissaan Aaro vetäytyi penkille pitkäkseen. Tuntui niin raajoja raukasevan.

Kohta kumminkin rupesi ruunan tiuvun kilinä Aaron korviin kuulumaan ja ruuna vetää jupotteli tuvan ikkunan alatse heinähäkkiä, jonka päällä Tanu näkyi istua kököttävän.

Aaro meni isäänsä vastaan ottamaan. Heitti heiniä hevon eteen, kallisti rekeä häkkineen heinäladon oveen päin ja pani luokin jalaksen alle pönkäksi, sitten rupesi häkistä heiniä latoon kantamaan.

Isä kävi tuvassa turkkinsa pois riisumassa ja tuli sitten toveriksi heinähäkin purkamisessa. Keräili ripeitä maasta heinähäkin kupeelta ja kantoi ladon perälle. Ladon lattialtakin keräili pois heinän hipenet, kun Aaro hataruudessaan oli niitä sinne röyhyytellyt.

Kun häkki saatiin tyhjäksi, kaatoi Aaro sen pois reen päältä. Isä vierytteli sen aitan seinävarteen ja nosti pystyyn sillä aikaa kun Aaro ajoi aitan eteen ja hilasi rekeen jyväsäkkiä. Isä toi sitten siihen rautakangin ja puisen lapion.

Molemmat miehet rupesivat rekeen, Aaro jyväsäkin päälle istumaan ja Tanu polvilleen takapuolelle. Aaro nykäsi ohjaksista ja hepo läksi verkalleen eteenpäin astuskelemaan.

Lahden takana jäi Tanu pois reestä rautakankineen ja lapioineen. Aaro nykäsi taas ohjaksista ja hepo läksi verkalleen kävelemään. Mutta kun he pääsivät tien mutkan taakse vesakon suojaan, nykäsi Aaro ohjaksilla pari kertaa uudestaan ja hevon täytyi lähteä juosta hölkyttelemään.

Perille päästyään hilasi Aaro jyväsäkin myllyyn ja läksi takasin ajaa karettelemaan. Aaron jälkeen lyöttäytyi joku hevosmies, jota hän ei tuntenut. Pulskea ori näkyi olevan aisoissa ja kaksi isännän näköistä miestä istui reen perässä. Aaro ajatteli itsekseen että ei hän edelle laskisi, jos pyrkisivätkin. Usutti jo varalta ruunaa, että menisi kiivaammin ja täytyihän sen hevon juosta hölkytellä, kun suupielistä ratastimilla nykytettiin.

Isä oli tien varressa odottamassa, että poika osaisi kivien luokse ajaa. Aaro ajoi tien viereen hevosensa, että jälestä tulijat sivuitse pääsisivät. Mutta siihen kohdalle ne seisottuivatkin ja reimakasti hyvää päivää toivottivat. Kättä he pistivät Tanulle ja sitten Aarollekin siihen yhteen kyytiin.

-- No eikö sitä lähdetä kylään pahan sään pitoon? -- kysyivät vieraat Tanulta. Juuri silloin olikin paksuilla paloilla alkanut lunta lupsehtia jykevästä pilven venkaleesta.

-- Kyllä kai täältä näkyy hennovan, myönsi Tanu. -- Tulee semmoisia lumilepereitä, kuin vanhoja akkoja rukkineen.

-- Niin --, sanoi toinen vieraista, -- me lähdettiin nyt uudestaan siitä hevoskaupasta tuumimaan. Olihan siitä jo siellä kotona puhetta. -- Mutta lähdetäänhän nyt... täällä ei viihdy itse vietäväkään!

Aaro käänsi taas heponsa tielle ja läksi alamäkeä Lappalan taloa kohden ajamaan. Hän arveli yksinään, että ei vieraita edelle laskisi, jos ne pyrsivätkin... nykytti jo varalta ohjaksista.

Isä siinä ajaessa kertoi, että hän oli viikolla kaupungissa käydessään syöttänyt hevostaan Peltolan talossa ja sanoi sen isännän olevan toisen vieraista. Silloin oli jo hevoskauppaa hierottu, vaan ei se ollut syntynyt. Aaro arveli isälle, että ei alenneta hintaa siitä, mitä isä silloin oli tahtonut... kyllä ostavat silläkin, koska kerran ovat tänne asti jälestä ajaneet.

-- Eikä alenneta...

Taloon tultiin, kujaan ajettiin. Ostaja tarkasteli vielä hevosta ja sitten mentiin tupaan kaupan hierontaan. Tiukalle tingittiin, markan pari ostajat kerrallaan kohottivat, kunnes ei ollut riitarahaa kun kymmenen markkaa. Sitten eivät sanoneet enää lisäävänsä.

-- Eihän tuo nyt mihinkään kuulu kymmenen markkaa, -- sanoivat ostajat.

-- Eipä kyllä teidän varoissa, -- myönsi Aaro.

Tingittiin ja hikoiltiin, mutta mihinkään ei muututtu.

-- Alennetaan pari markkaa, eihän tuosta mitään näy tulevan, -- rohkeni Aaro omasta päästään sanoa. Isä katsoi vihaisasti Aaroon, mutta ei virkkanut mitään.

Väiteltiin vielä. Isäkin alensi kolmisen markkaa ja sanoi sen olevan viimesen hinnan. Toiset eivät sanoneet enää lisäävänsä ja siksi ruvettiin eroamaan. Kättä lyöden heittivät Tanu ja Aaro jäähyväiset vieraille ja läksivät ovea kohti lipumaan. Tanu hykkäili yksinään, että jos vielä olisi joku markka alentaa, kun tässä on niin tiukka rahasta. Ei kuitenkaan mitään virkkanut, aukasi jo oven ulos mennäkseen.

- Tuossa käsi, -- ehätti silloin ostaja sanomaan. -- Enhän minä nyt ole mikään kitunaskali! Sen saatte, mitä tahdotte!

Tanu kääntyi ja kättä lyötiin. Ostaja luki rahat ja Tanun, rahamiehen, oli pidettävä harjakaiset.

Mentiin ulos ruunaa katsomaan. Siellä se seisoi kujassa, talon Janne-poika oli sille antanut heiniäkin pureksittavaksi, Tanu osotti luo mennessään hevolle kättään ja rupatteli:

-- Poku, poku! Pokuko se on?

Ja Poku kohotti päätään, pörhisteli korviaan ja silmäinsä valkuaisia iloissaan vilautteli. Huuletkin niin hyvillään höpläkehtelivät ja niiden välistä kuului hiljainen:

-- Höp, höp, höp...

Tanu ymmärsi selvään, että hepo ilmotteli iloaan kun oli saanut hyviä heiniä syödäkseen. Hepo oli vähän aikaa purematta, ikäänkuin kuullostaen, mitä hänelle virketaan. Sitten otti taas heiniä suuhunsa ja alkoi purra raksutella.

Tanun ruumista silloin niin kylmästi karmasi, kuin häneen olisi raju pohjatuulen puuska puhaltanut... ruumista tuntui oikein värisyttävän. Nyt hän ymmärsi, että tuommonen hevonen se veti vertoja paraimmallekin ystävälle ja nytkö siitä oli erottava!... Ja melkein kuin viettelemällä ne sen olivat ottaneet, Tanun mielestä. Tinkivät niin viimeseen veripisaraan, vaikka siitä tuommosesta olisi kannattanut antaa puolta enemmän, kuin hän oli tahtonut alkujaankaan. -- Ei voinut Tanu mennä enää hepoa kaulallekaan taputtamaan... tuntui kun se olisi häneltä väkivallalla otettu omaisuus, johon hän ei saanut enää koskettaa. Äänetön oli Tanu harjaiskahvia juodessa, vaikka muut hauskoja juttuja laskettelivat.

Sitten läksivät hevosen ostajat. Toinen isännistä istui oriinsa rekeen ja Peltolan isäntä läksi ruunalla ajamaan. Ohjaksista hän ensin kiskasi, mutta kun ruuna ei siitä niin kiprakasti lähtenyt, niin ohjasperillä kyleksille sivallutti. Silloin hepo päänsä pystyyn teristi, painautui matalaksi ja läksi nelistämään minkä kavioista kerkesi... ei ollut tottunut lyöntiä saamaan, muuten kun joskus vallattomia kepposia tehtyään.

Tanun ruumista taasen kummasti karmasi ja kasvot mustanpuuhkeiksi lävähtivät. Hänen jäntereensä värähtelivät ja kädet nyrkkiin puristuivat.

-- Voi turkanen! -- -- Semmoinen lause viimein ukon huulilta sujahti. -- --

Peräsukaa siitä miehet läksivät kotimökkiään kohden tallustelemaan. Aaro tahtoi vähän jätättää Tanua, kun vanha mies ei niin ripsakasti päässyt eeltämään. -- Jalkamiehiksi he olivat nyt joutuneet, vaikka äsken ajoivat hevosella.

Aaro jätätti isänsä ihan näkymättömiin ja joutui ensiksi kotiin. Äiti istui siellä villoja kartaten tuvan peräpenkillä ja oli "koko maailmaa" itsekseen hyräillyt. Oli jotain erinäistä Aarossa huomaavinaan ja sanoi ikään kuin leikillään:

-- Kauvanpa siellä viivyttiin.

-- Kauvan, -- ynähti Aaro pitkäveteisesti.

Äiti katsoi ikkunasta pihalle. Katsoi saunan eteen, katsoi tallin... katsoi pihan yli yleensä.

-- Mihinkäs ruuna jäi?

-- Ruuna kuoli...

-- Ole vohuimatta! -- epäili äiti.

Aaro oli vähän aikaa ääneti, sitten sanoi hän harvasteeseen:

-- _Ruuna myötiin_.

-- Todellako?

-- Ihan.

Äiti kyseli ja Aaro selitti asian juurta jaksain. Jo uskoi äitikin asian todeksi. Hänen kasvonsa rupesivat punettumaan ja näytti siltä, kun olisi pala hänen rintaansa juuttunut. Ensin hipasi hän salasin puolin silmäänsä huivin nurkalla, mutta sitten täytyi lähteä kiireesti ulos puikkimaan.

Tuokion perästä kun hän taas tuli tupaan, olivat hänen silmänsä punaiset ja vesikierteillä. Ääneti istui penkille ja hipasi taas huivin nurkalla silmäänsä...

-- Vai myötiin ruuna! Ja minä kun sitä syöttelin ja hyväilin kun lastani ikään... ja kun se oli vielä niin hyvä ja viisas, osasi ilmottaa kuin ihminen mielialansa... Itken pokuani ikäni aikani!

Ja kyyneleet ne taas tulvana herahtivat, isot lämpimät kyyneleet. Aaroa pyrki tuo itkeminen naurattamaan, vaikka ikäväksi se itsellekin yllätti... ei hän toki kuitenkaan noin vähämielinen...

-- Hupsu... nauroi Aaro äidille. Nauruun se jo rupesi äidinkin suuta vetämään ja hän pyhki silmistään pois viimesiä kyyneleitä... Taisi se sittenkin olla hupsua yhden hevosen tähden tuommonen, mutta kyllä se toisekseen semmonen eläin kannatti itkeäkin.

Tanukin tuli kotiin. Ei ollut ilonen miehen mieli, vihaisia katseita hän silmistään sirotteli. Rukkasensa pani naulaan ja turkki päällä penkille istahti.

Oltiin hetkinen ääneti, äiti uskalsi viimein arasti virkahtaa:

-- Huokeasta möitten ruunan.

-- Niinpä meni, -- huoahti Tanu. Heitti vihasenlaisen silmäyksen Aaroon, oli ajatuksissaan hetken, mutta sitten nousi seisalleen ja käveli kiihkeästi lattialla edestakasin.

-- On sitä miehellä tuota miehuutta, -- alotti Tanu siinä kävellessään. -- Ensin niin varmasti esitti, ettei enää hintaa alenneta, mutta sitten alkaa kuitenkin helpotella... Ei se olisi ollut suuri koko vaatimuskaan.

-- Helpotittehan tuota itsekin, -- koetti Aaro puolustuksekseen vaikerrella.

Tanu painautui taas penkille istumaan ja oli hetken aikaa ajatuksissaan. Sitten hän äkkiä ylös kavahti, vilkasi äitiin ja sanoi lyhyesti:

-- Niin -- ruokaa!

Yhtiö.

Ensinkin oli kokoontunut mies ja hevonen joka talosta, joka talosta oli suuri summaton hirsi vedätetty ja hirret yksistä tuumin laudoiksi sahattu.

Kun laudat olivat kuivaneet, pantiin taas työhön mies joka talosta. Kutsuttiin hyväksi kiitetty venemestari toisesta pitäjäästä ja ruvettiin valmistamaan suurta suummatonta kirkkovenettä.

Kylän isännät olivat jo monta monituista herranvuotta siitä samasesta asiasta aprikoineet ja tuumineet. Ei tuntunut näet oikein juhlalliselta, että kukin omalla nuottaveneellään kirkolle kitkutteli, siinä tahtoi sydämissä pyöritelläidä kateellista kilpailua ja sen semmosia epäpyhiä asioita.

Viime kesänä syksypuolella siitä asiasta oli ruvettu vasta oikein totisemmin puhumaan ja siitä oli seurauksena että syksytalvesta jo otettiin metsästä veneverstaita.

Ja nyt kaputeltiin ja naputeltiin Rökkilän talon avaralla pihamaalla. Vene kyhättiin kuosulleen ja kaaripuita kiinni naulailtiin. Hiessä päin miehet liehasivat ja päivä keväisellä herttaisuudellaan kiirehti kuivaamaan vasta valmistuvaa venettä.

Ja se valmistui viimein se kaksisoutuinen, pitkä kirkkovenonen. Se lepäsi siinä niin ilosen näkösenä ylettäen melkein pihamaan toisesta päästä toiseen. Ja taas tuli mies joka talosta ja jokaisella miehellä oli tervaämpäri toisessa ja nahtari toisessa kädessä. Ja he sivelivät sen suuren, kaksitoistahankasen ja ilosen näkösen veneen punasen ruskealla tervalla.

Mutta venemestari ryvetti nahtarinsa noessa ja maalasi suuren veneen kokkaan kummallekin puolelle:

YHTIÖ.

Kun terva oli veneeseen kuivanut, tuli taasen kyläläisiä kaksi miestä joka talosta. He panivat monta paksua seivästä veneen alle ja kantoivat sen seipäiden varassa rantaan.

Ja varhain, jo auringon nousun aikoina seuraavana sunnuntaiaamuna kokoontui kylän kansa suuren, iloisen Yhtiön ympärille. Talot ja torpat olivat jätetyt autioiksi; nekin, joiden oli jäätävä kotimiehiksi, olivat tulleet katsomaan suuren kirkkoveneen ensikertaista lähtöä.

Ja vene sai väestä täytensä, muutamia jäi maallekin. Veneessä oli vanhoja muoria ja vaaria, keski-ikäisiä akkoja ja ukkoja ja nuoria poikia ja tyttöjä. Se survattiin verkkaan rannasta taipaleelle, vähän ulommaksi päästyään se kääntyi ja kylän väki alkoi vinhassa tahdissa soutaa kirkolle.

Rannalle jääneet katsoivat kauvan veneen kiivasta poistumista. Sieltä vilkkuivat Valkoset tyttöin huivit ja alusnutut mustempain pukineiden seasta ja airojen lehdet välähtelivät molemmin puolin venettä veden pinnalla.

Sitten peittyi vene mykevän Marjaniemen ahon suojaan ja rannalle jääneet kävelivät kaihoisina kukin mökillensä.

Ja hyvää alunottoa seuraten mennä lojotti Yhtiö kirkolle monena pyhänä ja monena kesänä. Ennen auringon nousua alkoi kertyä sen ympärille pyhäpukuisia ihmisiä ja odottivat, kunnes aurinko oli kappaleen matkaa ylöspäin kavunnut. Sitten kun ei enää kuulunut ketään tulevaksi, työnnettiin vene vesille. Joku talojen isännistä istui perään ja suuren veneen airot alkoivat vettä velloa säännöllisessä tahdissaan. Isosti pauhusi ja vaahtosi vesi korkean kokan edessä ja voimakkaat aallot vierivät kahden puolen kapean lahdelman rantamille... Matkalla sivuutti Yhtiö kaikki pienemmät matkan tekijät ja jysähti ensimäisenä kirkon lahden rantapenkereeseen.

Ja kun toiset joutuivat rantaan pienillä paateillaan, kävivät he yksistä tuumin ihailemassa Tololaisten mahtavaa kirkkovenettä.

Kirkkoajan jälkeen läksivät pienet purret edeltäkäsin vettä viilettämään. Yhtiö odotti kannettavakseen kaikki omankyläläiset ja viipyi viimeseksi. Mutta sitten kun se läksi, niin se läksi aika vauhdilla! Vesi pursusi ja vaahtosi vain korkean kokan edessä, kun se sivuutti kaikki pienemmät matkan tekijät ja ensimmäisenä kolautti kokkansa kotirannikolle.

Niin oli asiat ensimäisinä kesinä, -- mutta sitten Yhtiö rupesi ylpeämmäksi. Se ei enää malttanutkaan odottaa kaikkia tulijoita kotirannassa ja viimein se jätti jälkimäisiä kirkkorantaankin...

Se oli sittenkin vain vähäistä. Mutta viimein kun se uskalsi jättää tyhjille teloille talon emäntiä ja isäntiäkin! Ja talon isännät ja emännät suuttuivat, haettivat haasta hevosen ja ajoivat kärrikyydissä kirkolle...

Ja Yhtiöstä vähenivät kirkkomiehet pyhä pyhältä, kesä kesältä ja Yhtiö itsekin harvensi kirkossa käyntiään. Ja silloin kun se kävikin, oli siinä vain joku isäntä, muut olivat vain loisia ja mökkiläisiä.

* * * * *

Mutta eräänä sunnuntaina kuului Tololan lahdelta kumea ulvahdus ja kun kylän kansa kiiruhti katsomaan, näkivät he siellä uuden kummituksen. Siellä oli rautainen, suuri, muhkeaksi maalattu venonen, joka tupruutti savua korkeasta torvestaan. Ja veneessä olijat sanoivat, että siinä pääsee siinä veneessä kirkolle ja kirkolta pois viidelläkymmenellä pennillä.

-- Hyh, kylläpäs! -- ihmetteli kylän kansa ja läksivät pois rannasta nenät äkäsesti nyrpällään.

Mutta rantapenkereen päällä tuli vastaan isäntiä ja emäntiä kirkkotamineissaan ja kuuluivat menevän siihen uuteen tuliveneeseen. Silloin ihastuivat torpparit ja loisetkin ja juoksivat rantaan viisikymmenpenninen kourassa. He eivät kaikki joutuneetkaan... olivat vasta rantapenkereellä tulossa, kun "Sukkela" jo eteni rannasta ihmisillä täytettynä. Mutta siitähän ei auttanut työlästyminen, omahan heillä oli veneensä... Jälelle jääneet katsoivat rantapenkereellä, kun uusi vene meni tulista vauhtia mustaa savua ilmaan tupruuttaen.

Mutta ensi sunnuntaina tuli "Sukkela" uudestaan ja silloin oli toisillakin vuoronsa. Ja sitten se tuli joka sunnuntai saaden täytensä joka kerralla. Tuli vasta aamiaisten aikaan ja läksi vähä myöhemmin, mutta ehti yhtä hyvin aikanaan perille.

Mutta Yhtiö kuivi ja ravistui lahden pohjukassa. Vesi huuhtoi tervan sen reunoista, laidat lahoivat ja ääripuut poikki pykeilivät!

Se ei ollut moneen kesään paikaltaan pikahtanut ja alkoi peittyä pajunvesojen sisään, jotka kasvoivat sen omassa pimennossa.

Se näki joka kerta, kun "Sukkela" ihmisiä täyteen ahdettuna läksi kirkolle mennä pahkuamaan. Silloin se muisteli niitä ilosia aikoja, jolloin hän oli lähtenyt samalla tavalla, vaan nyt sai siihen paikalleen lytistyä. Mutta häntähän tarvittiin soutaa ja ihmiset olivat laiskistuneet!

Mutta Yhtiö toivoi vielä... Se toivoi saavansa pannun ja höyrykoneen sisäänsä ja pääsevänsä kirkolle pahkuamaan savua tupruutellen!

Hän sai kauvan odottaa.

* * * * *

Mutta kerran, kerran kokoontui kylän kansa taas Yhtiön ympärille! Ne kokoontuivat iltasella, mutta ehkäpä ne tulivatkin vain tuomaan vasta höyrykonetta.

Yhtiö sahattiinkin poikki ja vedettiin korkealle rantapenkereelle... Siellä hilattiin molemmat kappaleet toisiaan vasten pystyyn ja kannettiin suuri rovio risuja ympärille. Sitten ne sytyttivät risut tuleen ja Yhtiö poltettiin Juhannuskokkona.

Se suuri vene kähisi ja ritisi, mutta ahnaasti tulikielet nuoleksivat sen kuvetta ja leimahtelivat pilviin asti taivaalle!

Silloin muuttui kullan karvaiseksi kesäyön utuinen hämärä... Nurmikko ja lehdistöt -- ne olivat kaikki kultaa! Vanhan kirkkoveneen pyhä tuli oli ne kullannut...

Ja kylän kansa oli muuttunut kullan karvaseksi, kun ne räpyttivät käsiään ja riemuissaan huutelivat...

Huomen aamuna tuli "Sukkela" Tololan lahdelle savua tupruuttaen. Vähän ajan perästä se taas läksi kirkolle kylän kansaa ihan pikaraisillaan.

Pekka.

Pikku Pekka ei ollut kooltaan kovinkaan rehevä. Semmoinen ressukka vain, jonka jalassa ei ollut edes housujakaan.

Kyllähän hänellä toki oli housutkin, mutta hän ei niitä käyttänyt näin jokapäiväisissä oloissa. Ja kun oli kerran opastunut olemaan paitasillaan, niin ne housut tuntuivatkin ihan tarpeettomilta kuvatoksilta... kahlehtivathan vain pieniä jalkoja.

Hän oli vain pikku Pekka, mutta pieniähän ne olivat muutkin, jotka mekastivat Pohjoismäen torpan pellon alapuoleisessa notkossa. Siellä he olivat huutaneet ja hulikoineet jo kauvan aikaa, aamusta asti melkein. Pohjoismäen Eemi oli noussut suureen ritvalehväiseen koivuun ja siellä oksalla istuen käkenä kukkua helkytteli. Toiset lapset luulivat olevansa variksia, piipottelivat pientarella, raakuivat ja liehauttelivat siipiään.

Kun Eemi viimein kyllästyi käkenä kukkumiseen ja oksia myöten alas kapusi, rupesi koko lintuparven mieli marjoja tekemään. Siinä vierelle ihan olikin ohrapellon keskellä tuuheita vatunvarsipensaita raunioiden ympärillä. Sieltä kuumotti vattujakin ihan kirjavanaan, mutta tahtoi vähän pelottaa mennessä toukoa tallaamaan.

Uskallettiin sitä sittenkin! Varovasti hiivittiin ohraa myöten, kiville koetettiin astella ja jakailtiin kahtaalle vihannoita ohran olkia, etteivät; vain lahmaantuisi. Mutta kun päästiin syvemmälle ohran sisään niin ei pidetty väliä jos sotkeutuikin, kukapa sieltä kävi katsomassa, ennenkun leikattaessa ja sitten saakoot hevoset syyn niskoilleen.

Ihan kirjavanaan ne olivat siellä vatukot punasista marjoista. Taisi niissä muutamissa jo olla matojakin, mutta mitäpäs siitä... yhtä vattuahan se on vatun matokin!

Ja sinne sitä painauttiin kyyrysilleen ohran ja vattu pensasten väliin, ettei näkyisi jos kuka sattuu kulkemaan...

Pian ne alkoivat punaset pilkut pensaista puhdistua ja kyllästymään rupesivat marjamiehetkin, kun säämyskäiset pussit rupesivat täyttymään. Valkoisia päitä alkoi pumpsahdella ohran sisästä näkyviin ja pienet piippaimet rupesivat vuorotellen muuttelehtamaan pientarelle päin. Silloin ei enää tullut niin välitetyksi ohran lakoilemisestakaan, kun oli kerran saatu saamiset nautituksi!

-- Uidaanpas!

Eemi se oli aina joukossa uljain ja kekseliäin, vähän väliä valmis uutta keksimään! Kilvalla sitä piiperrettiin notkelmaan mutahaudan partaalle ja pienen pieni Pekka pinkasi perästä, että paidan helmukset sinne tänne siekalehtelivat.

Pian oli riisuttu kelteisilleen kesäisistä tamineista ja kohta ei näkynyt joukosta muuta kuin häliseviä päitä mutahaudan mustassa vedessä.

Kun vesi rupesi liettymään kovin sakeaksi, alkoi uiminenkin ruveta kyllästyttämään. Pois sieltä haudasta harrittiin ja alettiin kilvalla ylle paitoja sukia. Kukaan ei tahtonut jäädä viimmeiseksi pukeumispuuhassaan, kun toiset olisivat silloin päässeet ruunanpään keittäjäksi sanomaan. Eemi se joutui ensiksi puettuaan puun kalikan mutahautaan viskaamaan.

-- En ole ruunanpään keittäjä, enkä suolan maistaja!

Toiset tekivät samaten ja pieni Tiina jäi viimeseksi, vaikka toiset tytöt jo koettivat auttaakin. Viskasi se sentään risun kappaleen hänkin osaltaan.

-- En ole luunanpään eittäjä, entä tuolan maittaja.

-- Kuulkaapas! Kannetaanpas tuolta rauniosta kiviä tänne mutahautaan! Se mies joka saa suurimman kannetuksi, -- näin oli Eemi taas valmis esittämään.

Tuumasta toimeen. Kilvalla kiviä kantaa kinnistettiin ja se sai miehen nimen, joka suurinta kiveä voi kuletella. Se se oli iloa, kun vesi aina kiveä viskatessa kuohahteli ja pärskähteli!

Mutta pikku Pekka tahtoi olla mies miehistäkin. Hän otti suuremman kiven kuin oikein jaksoi kantaakaan ja sen kera mutahautaa kohden mennä retuutti. Kovasti hän sitä koetti viskata ja kovasti se kivi vettä hulauttikin, mutta --- voi surkeata! -- koko mies sutkahtikin hautaan jälestä.

Siellä se nyt uros puliskoi paitoineen päivineen sakeassa vedessä. Sinne mentiin ihan umpisukkeloon, paidan helma ja hiukset vain veden pinnalla heilahtelivat.

Siitä toki selvisi seisalleen mies vähäväkinen, mutta suu oli selkosen selällään ja naama muutenkin niin toivottoman näköisenä. Kädet olivat toisiin toveriin päin ojolla, ja sormet niin harrallaan, ettei niitä toki olisi saanutkaan sen harrammalleen.

-- Ui, uijui -- ää -- ää -- äää -- --!

Pekka oikein itki näet.

-- Elähän itke! Tule tännemmäksi niin me nostetaan pois, -- koettivat toiset viihdytellä.

Läksi siitä uros maata kohden harrailemaan, mutta suu ei vain ottanut oijetakseen sen suoremmaksi. Kovin oli mieli apea, kovan onnen kyyneleet silmistä siivilöityivät ja siihen valui mutainen vesi tukasta pitkin poskia. Vielä rähjähti ukko käsilleen veteen, vielä murtui mustemmaksi mieli ja parkuvirsi kävi yhä haikeammaksi.

-- Ää -- ää -- ää-ää --!

Pekka parka...!

Viimein saatiin uros nostetuksi norosta, vedettiin käntylleen nurmikolle. Monissa miehin paitaa mieheltä raastettiin ja väännettiin pois enintä vettä. Pekka vain äänetönnä tarkasteli toisten touhuja.

Toverit olisivat panneet Pekan paidan puun oksalle valistumaan, mutta Pekka ei semmoisista piitannut, päällensä vain pakkasi. Läksi sitten kotiin päin väännättelemään, suu vieläkin vähän väärällään.

Äitiään kaipasi Pekka, vaan sitä ei löytynyt koko mökistä. Pekka etsi tuvasta, etsi navetasta ja saunastakin, mutta ei näkynyt sittenkään. Itku alkoi taasen ilmoille pyrkiä.

Itku se viimein pääsikin, pääsi kalvavan kaihoinen itku. Kurkun täydeltä huusi pienoinen mies, eikä välittänyt laisinkaan virtensä kauneudesta. Eihän se silloin ääni iloisesti helkähtele, kun sitä on suuret surut murtamassa...

Kuunteli Pekka väliin ja sitten alotti taasen virren uudelleen. Entistä valtavammin valitti ja yhä rämeämmin ääni värähteli.

Viimein tuli äiti näkyviin. Päreinen konttivakka sillä näkyi olevan selässä lehtiä täyteen ahdettuna, kun tulla ressutteli vesakosta pellon veräjälle. Veräjän yli se hilasi itseään konttivakkoineen ja sitten pientaretta myöten pihaan päin. Mutta mitäpä siitä oli turvaa Pekalle, torua alkoi vain likemmäksi päästyään.

-- Sillä lailla huutaa, että luulisi koko pojan sutten hampaissa olevan! Kunhan minä saan kättä pitempää, niin kyllä minä opetan, mokomankin parkujan!

Äiti meni kujanpohja-latoon ja taisi siellä lehtivakkaansa tyhjentää, koska kuului kahina. Pekka alkoi arvella, että "mikähän myräkkä tästä oikein vääntyykään, koska äiti alkoi kättä pitemmästä puhua..."

Pekan sydän alkoi niin somasti pampahdella, pelko näet rupesi rinnassa rehentelemään. Hirveältä se tuntui ajatellakin, että jos nyt ruvetaan märän paidan kostuttamaa selkänahkaa vielä koivurieskalla voitelemaan.

Arveltiin siinä vähän, että jos lähdettäisiin äidiltäkin armoakin pyytämään, mutta toisekseen ei Pekka tuntenut olevansa ollenkaan armon kerjuutuulella. Märkä paita se niin oli karaissut ruumista ja sydäntäkin, että tuntui paremmalta omaan apuun turvautuminen.

Pian oli Pekka tehnyt sen suuren päätöksensä ja alkoi vilistää pientaretta myöten vesakkoon. Tutjahteli vain päässä valkonen tukka ja veräjä muutaman kerran narahti ylös kavutessa. Veräjällä vilkasi mies vielä jälelleen ja sitten sujahti vesakkoon.

Sieltä pensaan takaa hän vielä pihaan päin pilkisteli. Äiti näkyi tulevan tuvan perään ja katseli ja huhuili, mutta kun ei mitään kuulunut, meni taas pihan puolelle.

Pekka läksi vesakkoon päin tallustelemaan. Siellä oli naurishalme pellon aitavarressa ja Pekka pujoittihe aidan raosta sisäpuolelle. Käänteli siellä pieniä kaaliksen alkuja, mutta kun niiden juurissa ei ollut kynnelle kykeneviä, täytyi taas hiipiä pois samasta raosta, josta oli tultukin.

Alkoi ruveta tuntumaan vähän vilulle märässä paidassa ja lepikon vilvennossa, täytyi väistäytyä ahon laiteelle. Siinä heittäytyi Pekka syrjälleen pehmosen sammalmättään kupeeseen ja antoi päiväpaisteen hellittää kylmettyneeseen ruumiiseen. Kovin tulisesti se päivä paistoikin, tahtoi ihan polttamaan työnnätellä. Äiti oli sanonut sateen edellä päivän niin kovin tulisesti hellittävän.

Aurinko alkoi jo illan puolelle kallistua. Pitkin lepikon rintaa ensin laittautui paistamaan ja sitten rupesi vaipumaan leppien suojaan. Leppien pimennot pitenivät pitenemistään.

Nälkä alkoi jo Pekan vatsaa väännellä. Kotiin teki mieli lähtemään, mutta ei tahtonut uskaltaa.

Idästä päin oli jo jonkun aikaa pieniä pilven hapeneita tulla hassottanut, mutta nyt sieltä jo rupesi kuulumaan ukkosen ryskettäkin ja musta pilven pakkula alkoi hivelläidä sinitaivaan rannikolle. Yhä ylemmäksi kohosi pilvi ja yhä vaisummasti ilma järähteli. Viimein alkoi jo pisareita ripsehtiä ja seassa pudota muksahteli isoja rakeen mokkareita.

Silloin täytyi lähteä kotiin...

Pekka kuulosti ensin oven takana ja uskalsi sitä sitten vähän raottaa. Äiti näkyi voitaleipää popsivan pöydän takana ja sisään se vetäytyi Pekkakin kun oli kerran näyttäytynyt.

Äiti näytti hyvin vihaiselta. Ensin sillä lailla parkuu ja sitten vielä lähtee pakoon pökäsemään! Ensimmäisen synnin olisi ehkä antanut anteeksi, mutta toista ei kuulunut käyvän antaminen millään ehdolla.

Pekka itki ja rukoili. Meni ihan äidin eteen ja hypisteli nöyrästi äidin röijyn helmaa, jos sitten paremmin heltyisi.

Äiti käski vain olla voivottelematta ja hakea vitsa valmiiksi. Vai aina tässä vain anteeksi!

-- Ettekös sitten piiskaa, jos haen vitsan valmiiksi, -- kysyi Pekka vähän toiveekkaampana. Ennenkin oli tullut armo, kun oli hakenut vitsan valmiiksi, niin jospa se keino nytkin auttaisi. Varmuuden vuoksi kysäsi Pekka jo edeltä päin...

Äitiä pyrki semmoinen kysymys naurattamaan, mutta kovalta hän koetti sittenkin näyttäytyä.

-- No, senpähän sitten näkee...

Pekka ymmärsi sen jo täydeksi lupaukseksi. Ei se äiti niin ollut myönnytellyt muulloinkaan, jos kerran oli tosi kysymyksessä. Nauru tahtoi jo pyrkiä huulille itkun sekaan mennessä vitsaa hakemaan.

Ulkona sataa suopotteli vettä ja jäitä sekasin. Pekka sieppasi lehtisen vastan oven poskesta ja vei kokonaan äidille. Leikiksi koetti lyödä koko asian ja katsoi äitiä kysyvästi silmiin.

-- Syöhän nyt! sanoi äiti annettuaan pojan ensin hieman odottaa. Pekka rupesi voileipää jauhattelemaan, mutta katsoi vielä äitiä kysyvästi silmiin, kun se herkesi syömästä.

Oih! Äiti ottikin luudan käsiinsä ja rupesi siitä muuanta varpua irti ravistelemaan!

Pekka paralta takeltui pala suuhun. Hän jätti voileipänsä pöydälle ja heittäytyi äidin helmaan...

Silloin pääsi äidiltä väkistenkin raikas nauru ja hän sieppasi pojan polvelleen.

-- Voi poika parkaani!

Pekka oli hyvin ihmeissään. Hän ei voinut mitenkään käsittää, mitä se tuommoinen merkitsi. Ihan hämilleen kävi pienoinen mies.

-- Enhän minä sinulle mitään aikonut tehdä. Hampaan kaivurassia aijoin vain ottaa luudasta, sanoi äiti ja nauroi niin että vedet silmistä kihahtelivat.

Pekkakin koetti nauraa, vaikkei häntä oikeastaan naurattanut, kun oli tullut tuommoinen erehdys. Tuntui kujeenkin mieli niin pehmoselta ja nöyrältä, kun hyvä äiti oli sittenkin antanut anteeksi, vaikka hän oli jo koettanut valmistautua uhkamielisenä tuomiota vastaan ottamaan. Olkoonpa muut asiat miten hyvänsä, kunhan taas oli maassa rauha ja vielä saatu aikaan koivuniemen herran käymättä selänpään hovissa juhlatanssiaisia pitämässä. Pekka tuumaili siitä edestä olla toiste hyvin äidin mielen mukaisena.

Pekka koetti vielä jauhatella voileipäänsä, mutta tuntui nyt elämä niin tyyneltä ja rauhalliselta, että täytyi panna voileipä pöydälle ja heittäytyä sänkyyn tuvan karsinanurkassa.

Maailmaan.

Kallen vanhemmilla oli semmoinen sievonen torppa Tololan lahden rantarinteellä. Viljamaat eivät olleet niin suuren suuretkaan, mutta tuottivat kyntäjänsä tarpeeksi... monen täytyy tulla toimeen vähemmälläkin.

Vaikka toisella kymmenellä elävä Kalle-poika ei ollut ollenkaan tyytymätön isän kotona olemiseen, paloi hänen mielensä kumminkin niin tulisesti päästä maailmaan... Tuntui mielestä niin raukkamaiselta siinä isän suojassa turvitteleminen, mutta kun saisi olla mies mistään riippumaton, niin se se olisi jotakin. -- Kalle innostui toisinaan niin noista itsenäisyyden ajatuksistaan, että luuli olevansa jo kaukana unelmoimissaan ihanissa oloissa -- ja silloin hän nosti päänsä pystyyn, pullisti rintaansa ja oli mies mielestään.

Muuanna kelkkeänä kevätaamuna meni Kalle lahdelman takalolle kasken karsintaan. Aamiaisille asti hän huiskutteli puun oksia poikki kirveellään siellä keihkeällä rantaharjanteella, mutta sitten teki tulet ja katseli eväskonttinsa sisustaa. Syötyään istahti kivelle ja antoi katseen luisua ympäristön jokaiselle kulmalle... lahdelle päin sitten viimein unehtui tuijottamaan.

Jää lepäsi synkän puuheana lahdelmalla, mutta ihan pohjukassa puron suulla oli jo hiukan sulaa poretta, jossa kevätahava sai veden pinnan virivirtoina värähtelemään ja pirteät aaltoset yhä avarammalta jään reunaa murentelivat.

Lahden takaisella rinteellä viherti keväinen rukiin orahisto kotoisessa peltopalasessa. Kotiluvan katto sieltä kuvasti silmään ihan lumetonna ja kuivana ja puhdas oli vehreä petäjikkökin pellon aidan takana.

Kallen rinnassa puhalsi silloin niin huikaiseva innostuksen hengähdys, että hän tietämättään tahtomattaan koholle kimmahti. Vaistomaisesti tarttui hän kirveen ponteen ja ryhtyi työhön, mutta se oli nyt hänelle liijan verkkaisaa semmoinen... hän löi kuin vimmattu, kätten ja ruumiin jäntereet olivat ihan hullaantuneet ja mielin määrin ponnahtelivat ilman tahtomatta. Eikä kirveskään edes katsonut eteensä, tulta säihkyen vain kiviin tirskanteli.

Mutta sittenkään ei niin verkkaisat liikkeet voineet vaimentaa sisäistä raivostusta. Kädet paiskasivat kirveen olalle, kontti luiskahti harteille ja Kalle läksi...

Jalatkin olivat vimmassa, vai olisiko maankamara ollut niin joustava, että miestä koholle puusuutteli lahden pohjukan ympäri kotia kohden laukatessa. Se oli huimaa taivallusta, jolla Kalle yltyi matkaa katkasemaan... kintut vilkkaasti lavertelivat ja leivän kanturainen ja voivakkanen kontissa hätäytyneinä rumahtelivat.

Mutta lahden pohjukassa jalat rupesivat tyyntymään ja pää alkoi vaipua vasemman olkapään puolelle kallelleen. Alkoi ruveta mietityttämään, miksi hän oikeastaan oli lähtenyt ja jättänyt kasken karsimatta.

-- Minä lähden tukin uittoon!

Niin äkkiä ja varmasti nytkähti esille se ajatus, että täytyi lausua oikein korvin kuultavaksi. Reimakasti astui Kalle kotiin ja ilmoitti asian äidille.

-- Noo-o, -- sanoi äiti, -- mistä se semmoinen puuska nyt juolahti? Jokos kaski tuli karsituksi?

-- Minä lähden tukin uittoon, vakuutti Kalle ikään kuin halveksien äitiä, joka tuli muistuttelemaan semmoisista vähäpätöisyyksistä, kun oli niin suuri asia kysymyksessä.

-- Minun _täytyy_ päästä lähtemään.

Isäkin tuli kotiin pellolta, kun oli nähnyt Kalienkin sinne raksuttelevan. Isä istuutui penkille, eikä ollut niinä miehinäänkään. Alkoi vain visakoppaista piippuvekaraa tupakkamassin helmuksiin tuhrutella.

--- Meidän nuorimieshän tässä kuuluu olevan tukkijoelle lähdössään, ehätti äiti ilmoittamaan.

-- Soo'oh!

-- Niini, vakuutti Kalle varmasti.

Kyllähän ne vanhukset koettivat selittää asiaa monelle mukalalle, koettivat estää poikaa "turhia höpisemästä" hyvällä jos pahallakin, mutta ne neuvokit eivät tulleet mihinkään taroon tällä kerralla.

-- Mene sitten! sanoi isä viimein vähän närkästyneenä.

Äiti pani konttiin lisää evästä ja Kalle käski panna puhtaan paidan ja pyhäisen puvun... jos näet sattuisi pitemmältäkin viivähtämään.

Äiti oli pannut vaatteet ja muut ja seisoi ovella Kallen lähtiessä.

-- Milloinka sinä tulet takaisin?

-- No, en tiedä.

Äidiltä tillahti itku ja hän nyyhkytti huivin nurkalla silmiään kuivaillen:

-- Muistahan olla ihmisiksi ja pidä Jumala mielessäsi! Kirjoita, jos et kohtakin palaa!

Kalle läksi. Pientaretta myöten pisteli pellon veräjälle ja katosi vesakkoon. Äiti oli tehnyt lähtiessä mielen vähän haikeaksi, mutta sitten se taas ilostui, kun pääsi vähän loitommalle kotimökistä. Jalat taasen alkoivat miestä koholle keikutella ja eväät kontissa rumahtelivat.

Joella naapurikylän laiteella oli jo tukin uitto parhaallaan. Päällysmies sanoi aamulla Kallen pääsevän työhön.

Kalle loikoi iltasella muutaman talon lattialla valveellaan muiden tukkimiesten välissä. Kolme neljä miestä pelasi kolmenkymmenen pennin nakkia pöydän päässä iltahämärässä. Tupa oli täynnä tupakansavua ja taisi siellä haista vähän viinallekin.

Kallen mielessä se jo tukin uitto kuvasteli... hän näyttäisi mimmoinen se on oikea tukkimies! Siinä muistui mieleen, kuinka he olivat Talilan Malkin kera piennä poikana Äyskosken niskalla lukkien selässä vilmittäneet ja putoamisesta ei ollut tietoakaan. Ajattelutti se sittenkin niin paljon, että Kalle näki nukuttuaankin unta tukin uitosta.

Varhain, kilvan auringon keralla nousivat miehet aamulla ja läksivät työaloille kahmistamaan. Kallekin sai pitkävartisen sestan olalleen ja sen kera jokivarrelle ponnisti. Suoraan töytäsi hän tukille näyttääkseen muille, ettei sitä olla arkalasta kotoisin.

Keskelle jokea juoksi Kalle ja seisottui pölkylle. Mutta pölkky, riivattu, alkoi kahtaanne päin pyöriä ja mukanaan huojutteli miestäkin... ei tuosta turmiosta ollut turvaksi! -- Kiireesti läksi Kalle jokivartta kohden ponnistamaan, ihan kuin kana, jolta on pää pois leikattu. Sula aukko tuli eteen ja pätkis!... siellä se poika patikoi lirissä. Vilkasi ympärilleen, näkeekö kukaan.

Kyllä ne miekkoset näkivät ja Kallelle pitkin joen vartta ilkamoivat.

-- Koirako se?

-- Ootko paha akalles?

-- Kultaasiko muistelet?

Kallen pisti vihaksi, kun eivät malttaneet olla ilkkumatta, mokomatkin roikaleet... Olisivatpas itse täällä pulikoimassa, niin tietäisivät melutessaan! -- Mutta eiväthän ne olleet, niillä oli ihan kuivat pöksyt, mutta hän sollotti sumassa. Mutta ovat kaiketi kerran olleet hekin ja ovat vieläkin, kun niiksi sattuu!

Onneksi ei joki ollut syvä, kainaloihin asti vain. Kalle jätti patransa virran vietäväksi ja koetti pölkylle ponnistaida, mutta taas se ruoja rupesi pyörimään... juuri kun oli päälle pääsemässä, täytyi pauhahtaa selkämyksilleen jokeen.

-- Tule täänne, minä noostan! huusi joku miehistä etempää.

-- Suma auki! kuului lähempää.

Kallen luonahan ne olivat tukit kulustaan seisottaneet, ruuhkaantuneet. Kalle alkoi tyyntyä... eihän siinä mitä hätää ollut, maa jalkain alla niin kuin muuallakin, vaikka nyt vähän tuota veden hujukkaa!... Käsin työnneltiin puita menemään ja maalle päin astua jutistettiin... koska eivät tukit selkäänsä ottaneet, niin tottahan maa omansa korjaa!

-- Katsokaas, pojat! Noin se oikea tukkimies vain pohjasta jaloin tönii tukkia taipaleelle! Hahhahhaa!

-- Naurakaa vaan, ruojat! ajatteli Kalle.

-- Syö siitä, juo siitä, elä siitä! huusi muuan.

-- Niin, no mitäpäs siitä, jatkoi toinen.

-- Liessua pojat, mitäpäs siitä! toisti kolmas. -- Hurutsuilaa! -- Ja kepeästi viimeinen puhuja keppelehti juoksevalla sumalla, sinne tänne ruumistaan sujutteli ja lomaan leikkisästi lähätti veteen lapikkaansa kärkeä.

Kalle oli hyvin toimessaan omissa puuhissaan, patikoi pölkkyjen lomitse joen rantavierteelle ja sinne päästyään vääntihen kivelle. Tunsihan siinä olevansa kuin turvansa takana, vaikkei se lystiä ollut vieläkään, kun oli paidat ja pöksyt likomärkänä ja lapikkaat vesilastissa. Enintä vettä puisteli Kalle pois ryysyistään ja paahteleiksen päiväpaisteessa.

Mutta se rupesi tuntumaan niin ikävältä siinä istuminen. Se vähän lohdutti mieltä, kun näki toki toisenkin poikasen pistävän rysän siellä ylempänä pajupensaan juurella. Meni vielä ihan umpisukkeloon, hattu vaan jäi veden pinnalle kellumaan.

Kalle istui kauvan aikaa kivellä ja kasvot alkoivat käydä yhä epätoivoisemman näköisiksi.

Miten lienee siinä viimein pieni koti muistunut mieleen siellä Tololan lahden rantarinteellä -- ja Kalle ei kauvan punniskellut päähänpistojaan.

Taipaleelle lähdettiin, tarvottiin vetistä niittyä vesakkoon. Yöpaikasta otettiin kontti harteille ja lähdettiin kotia kohden vievälle polulle.

Päivä kohosi yhä korkeammalle ja lämmitteli aukeamaan yritteleviä lehtinupukoita. Kallen vaatteet olivat märät ja rintaakin tuntui niin kummasti kaivelevan, kuin olisi tehnyt jonkun rikoksen.

Siitä tuli sittenkin sovinto.

Aina niitä vain sattui kamppauksia heidän välillään, isän ja pojan. Pienen torpan viljelemiseen kuuluvista töistäkin voi näet olla erilaisia mielipiteitä. Lantatunkion laitto, ojankaivaminen ja muut semmoiset seikat voivat olla toisen mielestä toisella tavalla tehtävät ja toisen mielestä toisella tavalla. Isä ei näet ojasta välittänyt, olipa se suora tahi väärä, sillä vedellähän on notkea niska, arveli hän. Poika taas ajatteli, että ojan pitäisi olla suoran; ensiksikin se olisi niin soma silmälle, kun pelto olisi säännöllisissä suorissa saroissa ja toiseksi olisi kyntömiehen parempi ajaa ensimmäinen vako suoran ojan varteen... hänhän sen tiesi, joka kynti kaikki, mitä torpassa oli kyntämistä.

Isä väitti, että hän luultavasti oli kyntänyt enemmän kuin poika ja oli vain saanut vääränkin ojanvarren kynnetyksi ja toiseksi ei ollut mitään etua pellon kauneudesta... se ei sillä kasvanut yhtään jyvää enemmän.

Hänestä tuntui niin turhanpäiväiseltä ruveta ojan sijaa kepittämään ja passaroimaan. Se oli niin mukavaa lähteä kiertämään kiveä, ennen kuin ojan pää siihen kiini töksähti. Pojan hän kyllä antoi laitella ja kuljailla miten hyvänsä, vaan hän itse tahtoi tehdä työnsä vanhaan hyvään malliin.

Mutta pojan silmää kangertivat isänkin työt, vanhaan malliin tehdyt. Ja hänkin jo oli olevinaan siksi mies, että hänelle olisi pitänyt antaa jossakin kohden perään... niin, oli kai hän siksi mies, kun oli jo eukot, piiput ja muut...

Nyt oli jo kevät ja hän oli ottanut muijan viime syksynä. Kesällä oli ilman aikojaan pilapäin lähtenyt kerran yöjalkaan ja siellä huomannut sen Hepolan piika-Hellin. Olivat jo silloin yrittäneet pappilaan, mutta ei oltu pantu vielä kirjan päälle, kun sulhanen oli alle seitsemäntoista... Hän oli Perttulin päivän aikaan syntynyt ja Perttulin jälkeen kun mentiin pappilaan, niin sitten jo seuraavana pyhänä kirkossa kuulutettiin. Riiviikolla sitten pidettiin häät ja sen jälkeen se oli eukko aina kotona nuorella Juholla.

Se Juhon eukko oli semmoinen lyhyt lyllykkä, jolla oli punaiset pullukkaposket ja paksut pohkeet. Se oli niin mieluinen elätti Juhosta. Ja kuitenkin sanoi isä eräänä kauniina perjantaipäivänä:

-- Noin vähämielisellä miehellä ei tarvitseisi olla eukkoa.

Mutta se oli jo liian suuri loukkaus, kun niitä oli niin paljo entisiäkin tuoreessa muistossa ja muita riitoja vielä siihen lisäksi. Ja samana perjantaipäivänä alkoi Juho tuumata sille pienelle punaposkiselle eukolleen, että mitähän jos olisi ruveta ja keittää kerrankin oikea erovelli, niin näkisivät ne varmaan vanhukset. Kyllähän he nyt toki toimeen tulisivat, kun oli kesä niin lähellä ja vielä sillä paremmalla puolella. Se pieni pullakkaposkinen eukko oli ensin vähä vastaan, mutta sitten sanoi, että "tee kuin tahdot"... semmoinenhan se on sääntö, että vaimon on oltava miehen tahdolle kuuliainen.

Ja Juho kun nyt kerran tahtoi sillä tavalla, että erotaan, niin mitäs siinä oli muuta kuin että erottiin. Sunnuntaina vasta aijottiin lähteä, oli vain nyt päätettävä ihan valmiiksi... jos ei valmiiksi päättäisi, niin ennättäisi vielä koko tuuma haihtua sunnuntaihin mennessä...

Juho meni isävanhan luo ja vähän arveltuaan sai asiansa selitetyksi... pyysi vielä päälliseksi, että isä ei vaan suuttuisi, jos on ennen riideltykin, niin erotaanhan toki sovinnolla...

Eihän se isä suuttunutkaan, päinvastoin vain hymyili itsekseen. Juhoa vähän harmitti tuo hymyily... taisi pitää leikkinä koko erohommaa. -- Minkäpäs minä sille voin, kun eroatte, niin erotkaa. Tultiinhan sitä toimeen ennen kuin teitä oli maailmassakaan, niin jospa sitä tullaan vastakin, niin se sanoi isä ja hymyili hyvin tarkoittavasti...

Ja nuori Juho läksi heti Hepolan taloon kysymään, eivätkö he ottaisi kotiinsa asumaan. Lupasivathan ne antaa asunnon ja työtäkin...

Mutta Juhoa rupesi koko homma niin somasti arveluttamaan kotiin palatessa. Se isäkään ei ollut edes yhtään vastustanut... jos lie ollut hyvinkin vain mieliin, kun mentäisiin pois vastuksina olemasta. Vai mitähän lienee miettinyt, kun niin salaperäisesti hymyili? Juhosta alkoi itsestäänkin tuntua koko tuuma vähämieliseltä. Kun se isä olisi edes vähänkään vastustellut, niin olisihan lähtö tuntunut ehkä vähän miehekkäämmältä...

Siinä tien varrella oli pienoinen uudisniitty, joka oli isän kera yhdessä perattu. Tuores nurmen alku siinä maasta ilmoille yleni ja siellä takapuolella viherti tuuhea rukiinlaiho nuoremmassa perkkiössä... Se tuntui säälittävän, kun ei saisi olla mukana ensikertaa niittämässä omaa tekemäänsä niittyä... omalta tekemältähän se tuntui, kun kerran oli ollut työssä osallisena.

Ja se kävi myös vähä omalle tunnolle nuhtelevaksi, jättää isävanha yksin mökin töitä tekemään, vaikka niissä oli kylliksi puuhaa kahdellekin. --

Kun Juho palasi kotiin, oli siellä vain äiti yksinään. Isä oli mennyt perkkiöviitaan ojan kaivuun ja Helli pellolle kiviä poimimaan.

-- Eiköhän se ole se puuhasi sentään vain tyhjää hourimista, sanoi äiti.

Isänkin sanoi äiti sanoneen:

-- Antaa hänen täyttää mielitekonsa, sittenpähän tietää, kun kokee. Antaa mennä, kun luulee sieltä niin hyvän marjamättään löytävänsä!

Juho ei puhunut äidille mitään niin merkillistä. Otti lapion olalleen ja läksi isän luo perkkiölle. Isä oli alottanut alusta ojan kaivun, poikkitelaisesta ojasta ylöspäin... oli kepittänyt ojalinjan ihan suoraksi, vieläpä oli kantanut pitkän riuvunkin ojan varteen ja sen vartta myöten piirusti suohon niin suoraa ojaa, että tuskin mistään voi löytää suorempaa...

Juho rupesi kamartamaan ojan sijaa edeltä päin ja isä loi ojamuria pois pohjasta jälempänä. Ei puhuttu paljon mitään, eikä ainakaan yhtään sanaa, joka olisi erohommista muistuttanut...

Juhosta tuntui olo niin hyvältä, että hän ei muistanut, olisiko se milloinkaan ennen tuntunut semmoiselta.

Juho käyttäytyi aivan kuin vanhat miehet koko huomeisen päivän, joka oli lauvantai, säätty ja pyhitetty sunnuntain aatoksi... Hän ei ensinkään kisaillut pienen pulleaposkisen vaimonsa kanssa.

Isäkin se piti häntä aivan vertaisenaan... Kun hän aitasi lehmille käytävää, jota myöten saisivat navettaan marssia, kysyi hän Juholta, pantaisiinko aita kulkemaan kodan nurkkaan niinkuin ennenkin, vaiko suoraan ladon seinään, että silloin jäisi kaivo pihan puolelle, eikä karjan jalkoihin. He olivat viime kevännä riidelleet sen samasen aidansijan päällisiä, mutta isän tahdosta aita oli suunnattu kodan seinään.

-- Isä saa tehdä miten tahtoo.

Kun Juho iltapuoleen kulki isän työpaikan sivuitse, näki hän, että isä oli kaivon jättänyt pihan puolelle ja yhdistänyt aitansa ladon seinään...

Kun oli iltasella jo kylvetty, niin tuli Juhon: korvaan suplattamaan se hänen pulleaposkinen eukkonsa. Kysyi, että "laitetaanko ne vaatteet nyyttiin lähtöä varten huomiseksi valmiiksi?"

-- Annahan olla... ennättääpähän nuo aina, sanoi Juho...

Aamulla makasi Juho pitkänlaiseen, niinkuin muulloinkin pyhäaamuna. Kun hän heräsi, oli se pulleaposkinen vaimo jo mennyt pois vuoteesta... mutta se tuli aittaan, kun Juho vielä oli sängyssä selällään.

-- Vieläkö sinä laiska makaat, kun minä olen ollut jo liikkeessä ainakin pari tuntia, lehmät lypsänyt ja muuta... Nouse toki syömään edes!

-- Eipä tuota ole kiirettä...

Juhosta tuntui niin herttaiselta kellottaa seIällään pehmoisessa vuoteessa lammasnahkapeitteen sisässä. Kevätaamun lempeä aurinko loi valoaan aitan oven täydeltä siltapalkkeihin ja ulkoa lemahteli kasvavan nurmen tuores tuoksu... päälliseksi tuli se pieni pulleaposkinen vaimo istumaan sängyn reunalle...

Kun kummallakaan ei ollut mitään sanomista, niin se pulleaposkinen vaimo otti vuoteesta rukiintähkän ja siveli sillä Juhon huulia... Juho tapasi pikkueukkoa kiini, mutta se ennätti pinkasta pakoon, ennen kuin Juhon käsi oli irti peitteestä... Juho ei mitenkään malttanut olla lähtemättä perään.

Se pullukkaposkinen vaimo juoksi porstuaan ja porstuan parvelle, mutta kun isä kovaksi onneksi istui porstuan penkillä, niin Juho ei ilennyt mennä perästä...

Isä nauroi vain nuorten leikille ja neuvoi sitä pulleaposkista eukkoa ottamaan parvelta suuren tuohisen kontin ja pudottamaan Juhon päähän... Juho saikin kohta kontin päähänsä ja isäkin nauroi hyvillään.

Juho tunsi itsensä niin onnelliseksi, ettei muistanut sitä perjantaista lähtöhommaa koko päivänä... joshan lienee muistanutkin, niin ei hän siitä ainakaan mitään virkkanut.

Se pieni pulleaposkinen vaimo odotteli iltapäivällä, että eikö kukaan virkkaisi mitään eropuuhista, mutta kun sitä ei kukaan näyttänyt muistavan, niin antoi hänkin sen kyllä mielellään unehtua... parempihan se sillä lailla onkin.

Eikä sitä ero-asiaa ottanut puheeksi kukaan silloin eikä muulloinkaan...

Laskiainen.

Paljon ennen päivän railon Ravimäen ylitse näkymisen olivat jo Vanhan talon rengit lietsussa. Eihän sitä olisi ollut pakkoa niin puhteella tuijakehtelemaan, mutta ne rengitkin ne rynnistivät nyt ihan omasta tahdostaan, jotta puolelta päivin jouduttaisiin suksien kera mäkien rintoja syyhyttelemään.

Otto läksi Kuttaniityltä lammasheiniä hakemaan. Kun porstuan ovesta ulos kerkesi, hihkasi jo reimakan rynttäyshuudon ja tulen väkenä kimposihe rekien kanssa räiskämään. Häkin sitasi reen kaustoille, sitasi niin tiukasti, ettei siitä vähällä ollut jäädä mitään jälelle koko häkin retukasta.

Sitten oli Otto jo tallissa, sökötteli mustan ruunan suuhun vanhan isännän vanhoista saapasvarsista tikkailemat suitsipahaiset. Silloin jo kiskasi voimansa perästä ratastimista, että saisi vähän hevoseenkin omaa intoansa tarttumaan.

Heikki joutui silloin vasta tuvasta. Mutta tullessaan sysäsi jo pihalla piika-Liisan kumoon kovalla vauhdillaan, eikö todellakin liene vain ihan huimeesta kaatunut. Ja Heikki kun toi hevoista, niin siinä helinän synnytti suuri jousikulkunen ja tammaa lyödä hivautettiin tallin ovesta tullessa ohjasperillä, se kun Heikin mielestä oli semmoinen turkasen hulttio. Tamma kohotti päänsä pystyyn ja näytti sitten yhtä innokkaalta kuin Heikkikin.

Otto hyppäsi jo häkkiin ja räimäsi Mustia ohjasperillä. Musti pani kaulansa kyömyyn ja potalsi kuin pyssyn suusta virstalle. Heikki osotti tamman heti jälkeen ja silloin sitä lähdettiin. Kulkuset rolakehtelivat ja hevot tallasivat, minkä kavioista kerkesivät. Uni oli renkipojista nyt yhtä etäällä, kuin virkeys tavallisesti.

Ennen päivän tuloa tulla rytistivät pojat kotiin, Otto heinähäkkineen ja Heikki rantekuormineen. Ennen päivän tuloa ehdittiin syödä ja olisi ehditty sujauttaa ruokalepokin, jos olisi maltettu. Mutta nyt pantiin vain hevot aisoihin ja annettiin mennä viiletellä. Peloitti näet vähän jos isäntä ei mäenlaskuun laskisikaan, siksi koetettiin tehdä työtä ihan täydellä tahdolla... laskeehan sitten, kun ajetaan hevot ihan uuvuksiin.

Lapset läksivät jo päivän tultua kelkkoineen hujauttelemaan "pitkiä pellavia" riihen perästä, siellä kun oli vähän myöttävää. Kun aina rupesi paleltamaan, silloin sitä täytyi kynsiin puhallellen piipertää tuvan puolelle lämmittelemään ja suuta tahtoi vetää vähän väärälleen. Mutta tupajoukot kun vain nauroivat tuolle surkeudelle, niin täytyi itsensäkin nauraa siihen itkun sekaan. Mutta kun sormet vähän verkistyivät, niin patii, mäkeen uudestaan.

Talon Kalle-poika oli hieman vanhempi, eikä enää niin välittänyt kelkalla hilskaroimisesta. Hän siveli tuvan pankon vierellä suksiaan talilla ja eikö sitä liene pantu vähän voitakin... suksien täytyi näet huilata oikein isän vitsasta näin laskiaisena. Pitemmälle niitten täytyisi viedä kuin muiden poikain lipaskot. Alkoi siinä jo pitkästyttää puolisen odotus, tunnusti vähän siltä rinnassa, että jos vitkastelemisella menisi koko ilo läpi käsien, vaikka eihän sinne mäkeen oltu ennen puolista menty ennenkään.

Vanhaan taloon hiihtää liuhutteli Korventaustan Kustakin. Köyhän mökin poika oli lähtenyt siksi aikaiseen, että ehtisi rasvarieskoille taloisiin taloihin. Olihan hän kyllä edellisinä päivinä kulkenut kylällä "laskiaista keräämässä", mutta tuli ne toki aina tarvituksi kotonakin anomalla saadut rasvahipenet.

Penkille se poika istahti, sinne oven puoleiseen päähän, ja silmäili vesissä suin, kun emäntä sian lapetta uuniin hilasi. Ohrajauhoista oli leivottu ohuita rieskoja, joitten päällyspintaan pistettiin sianläskiviipaleita. Olipa tahtaasta tehty pienonen kuppikin, joka mätettiin ihan pikaraisilleen läskilepereitä. Täytyihän sitä toki laskiaisena olla olemista, kuu se ja joulu olivat vuoden ainuita rasvapäiviä.

Ja ne läskit ja rasvat ne uunissa karisi ja tirisi, niitten suloinen tuoksu sieltä koko tupaan lemahteli ja jopa rengit sen tunsivat pihallakin tullessaan ja hevosia riisuessaan. Oikein keillekin vedet suuhun herahtivat ja molempain huulet herpoutuivat niin nauttivan tyytyväisesti lerpalleen. Suitset käsivarrella ne pojat tupaan reksuttelivat ja sarkatakkiaan naulaan asettelivat lämpimässä suuressa tuvassa.

Sian lape, rasvarieskat ja muut höllötökset kannettiin pöydälle ja kilvalla alettiin niitä hannustaa. Ei se ole näet sillä hyvä, jos sukset voitelee, mies se on myöskin hyvästi sian lihalla sivuttava, sitten ne vasta sukset oikein luitelee.

Korventaustan Kustallekin vietiin sinne penkin ovensuupäähän rieskan kannikka ja melkein samankokoinen sianlihavinkale. Eihän se nyt toki laskiaisena kielteessä...

Isäntäkin istui pöydän takana, koomin kuin siellä yläpään puolessa ja usutti kovasti puremaan. Mutta kun renki-Heikki oli ensiksi herennyt syömästä, silloin alkoi kiirehtiä mäkeen menemään... kuuluivat saavan mennä joka kynnenkanttura, kyllä hän itse jäisi hevoisia ruokkimaan.

-- Isäntä myös, ivaili Heikki.

Eihän se toki sanonut kehtaavansa kuuskymmen-vuotinen vanhus, eikä ne muutkaan ilenneet lähteä niin kovin rikeneelle. Rengitkin piippujaan hyväilivät, kuin muka veisaisivat viisi koko lähdölle. Mutta miten lienee Heikki siinä sattunut nousemaan naulasta sarkatakkiaan ottamaan ja päälleen tunkemaan. Otto seurasi esimerkkiä ja sitten sitä laiskan näköisesti ulos astuttiin, mutta kun tuskin päästiin porstuaan, niin honkainen silta alkoi oikein jykevästi tömähdellä ja pihan poikki vihlastiin juoksujalassa tallin yliselle paraita suksia valikoimaan. Heikin hunsvotti joutui ensiksi, kun oli ensin lähtenytkin, vaikka Otto koetti kopaltaa kiinikin portaita yliselle puittaessa. Paremmat sukset sai Heikki kun saikin.

Ei ollut tullut tehdyksi oikeita sompasauvoja, mutta välikös sillä! Rantteen latvaa rutaistiin vain käteen liiterin sivuitse mennessä, tai mitäpähän sattui saamaan kepakkoa. Heikkikin sieppasi vanhan pesuluudan tynkyrän toiseksi sauvakseen.

Hiihdettiin naapuriin. Sielläkin olivat jo pojat lähdön sypäkässä, muuan vain vielä suksiinsa varvasremmiä rakenteli. Toiset jo seisoivat suksilla ja odotellessaan kahtaanne käsin liukuilivat.

-- Hei, pojat! Eikös mäkeen?

-- Kohta paikalla.

-- Mistä aijotte laskea?

Niskalan vuorelle kuuluivat menevän. Oisihan se ollut mäki siinä rantarinteessä lähempänäkin ja parempi vielä, mutia Niskalan rinteelle kuu kuului tulevan paljon muitakin, niin sinnehän sitä piti mennä joukkoon... joukossahan sitä on hyvä viiletellä.

Lähdettiin, kilvalla mentiin. Livakasti sujahtelivat rasvalla hotjatut sukset ja miehet hiihtäessään hikoilivat. Pian oltiin Niskalan vuoren korkeimmalla kukkulalla, jossa jo toisia poikia oli täydessä huijakassa. Muutamat junnasivat rinnettä ylöspäin ja toiset latua alas livauttelivat, jotta takkien liepeet ilmassa hulmahtelivat. Vastatulleista ehätti ensiksi Korventaustan Kusta suksensa ladulle asettamaan, arveli sentään lähtiessään.

-- Onkohan siellä hyppyjä?

-- Ei ole sillä ladulla, mutta noilla toisilla.

Melkein vahingossa lähtivät Kustan sukset rinnettä alas liukumaan. Siinä alaspäin huhkiessa tuntui niin suloisesti ruumista hivelevän ja sitten siihen sekaan peloitti, jos alhaalla kaatuu hyvinkin ja toiset pääsevät nauramaan.

Sukset ihan uhalla rupesivat alemmaksi päästyään yhä vinhakammin liukumaan, menivät pakanat niin kovasti, ett'ei oikein kärsinyt eteensä katsoa, kun vielä sukset saivat pehmeän lumenkin pölähtelemään. Kustan silmät revähtivät kovin isoksi, kun mäen alla näkyikin lumipilven seasta parin kyynärän korkuinen hyppyri. Kusta painoi silloin silmänsä umpeen ja odotteli loppua, kaatumista nimittäin. Jo joutuivat sukset lumipakan niskalle ja siitä kauvaksi eteenpäin kimmahtivat. Mutta silloin katosi Kustakin suksiltaan... hän oli sukeltanut piiloon pehmeään nietokseen.

-- Akka nimes!

-- Akanpa sai poika!

Toiset ilakoivat ihan mielin määrin Kustin kaatumiselle.

Mutta mäen päältä läksi huitelemaan Vanhan talon Kalle. Huimaa vauhtia hän huhki, mutta vieläkin sauvoillaan voiman väestä surviskeli. Yläpystyä hyppäsi hän lumipakan päälle päästyään ja vilahdellen hivelsi petäjikön läpi eteenpäin. Mutta siellä etempänä jäsähtikin petäjään vasemman puoleinen suksi, arvelematta se poikki pätkähti ja hankeen täytyi kuin täytyikin suistua urhakan miehen.

Kusta se hypyn luona hangesta selvitteleiksen ja alkoi paksun rosokylkisen petäjän juurella itkeä tiherrellä, oli näet hajuaistintaan vähän ravakanlaisesti hangen pohjaan puusuuttanut. Eihän siihen nokkaan juuri koskenutkaan, mutta sittenkin se tuntui niin itkettävän surulliselta, kun täytyi antaa ruusun punaisen nenäverensä tippua pirpatella valkoiselle hangelle...

Toiset veitoset eivät joutaneet paljon katsettakaan siroittamaan semmoisille tihertelijöille, mäen laskun touhussa vain tuijakehtelivat. Oikein aikapojat hivauttelivat hyppyristä, mutta muut hätähousut tekivät toisia latuja.

Kallekin sieltä mäen alta vetäytyi toisella suksellaan hiihtää kentustaen, toisen suksen kappaleita kantoi käsissään. Korventaustan Kustan täytyi hänelle antaa suksensa, puolet Helsingin ruunanriimu sikarista sai palkakseen. Ja Kalle laski hypystä uudestaan, laski ylväkämmästi kuin muut yksikään.

Tapaturmakin sattui väliin, mutta mitäs niistä semmoisista... kun olisi tullut edes suurempia! Ei se kumminkaan ollut minkään veroista mäen lasku petäjikössä, parilta pojaltakin kun oli sukset poikki rätkähtäneet, lähdettiin miehissä liehkaan. Jään poikki sujutettiin Vanhan talon rantarinteelle ja siellä ilon pitoa jatkettiin.

Lahden poukaman poikki tuon tuostakin ajaa hyräytteli hevoismatkueitakin. Naisväet ne siellä laskiaista ajelivat, lienevätköhän sitten kiinikään tavoittaneet. Saivat ne hevot vain panna kavioistaan viimeisensäkin, antaakseen kunnon kyydin ajajilleen. --

Laskiaisiltana ei saa ensinkään pitää tulta valonaan, siksi on jo päivän aikaan syötävä ja maata asetuttava. Se oli semmoinen tapa ollut jo ikivanhoista ajoista ja siksi sitä vieläkin noudatettiin.

Ja laskiaisiltana ei saa puhella kylpiessä, eikä kylvyn jälkeenkään... sitten ei näet kesällä ole vastusta itikoista. Tytöt ne koettivat olla hyvin hissukseen, niistä itikoista kun oli aina semmoinen vastus, söivät punaisille pirpeloille naamat ja kädet.

Mutta ne hyvät yrityksetkin menivät hukkaan. Pojan yltiöt kun näet syöntyivät riivastelemaan, niin silloin oli leikki toisella tairoolla. Suuhavissa ne ensin suitsuttelivat, mutta jos siitä ei tullut puheen lisää, kävivät käsiksikin. Muokkasivat ja myrskäsivät niin kauvan, että täytyi edes älähtää ja silloinhan ne jo olivat menneet hukkaan hyvät humalat.

Mutta suuhavissa ne saivatkin jo voiton, katalat. Hanna-piijaltakin kun kysyttiin mitä varten hän oikeastaan on puhumatta, oli hän keksivinään mokomille semmoisen vastauksen, että se huulilta ulos pamahti, ennen kun ehti oikein ajatellakaan.

-- Että lehmät tulevat paremmin kotiin.

Tiina-Liisalla oli ääni sitkeimmässä, mutta talttumaan ne saivat hänetkin. Kimakka huuto täytyi päästääkin, kun pojat alkoivat povelle pakata Oton kodan räystäästä tuomaa jääpurasta.

Ja sitten kun ne riivatut vielä nauroivat ja kutittelivat! --

Vähitellen väsähtivät joukot levolle ja pimeä talvinen yö hiipi hiljalleen tupaan. Lähellä oli laskiainen vielä aamullakin, mutta se oli niin pahalla puolella.

Olikohan siinä jotakin?

Talvella kulki tie ihan suoraan Haapanotkon torpalle ja kesälläkin kulkivat jalkamiehet Malin niityn ylitse, mutta hevoiskyydillä kulkijat saivat kiertää ympäri kuistia myöten.

Sieltä oli Teuvonkin ajettava heinästä tullessaan, vaikka maan pinnalle olikin jo ensimäisiä lumen hipeneitä ripsehtinyt. Keli siitä ei sentään vielä yhtään liukastunut, kuloutuivathan vain viimeisetkin vihannammat nurmen täppeet laidunmailta, että lehmät ja muut sorkka-elävät olivat yksistään talvirehuilla ruokittavat.

Teuvo käveli huoletonna heinähäkin jälestä ja jätkän säveltä viheltää hujautteli. Ne sävelet ne huvittivatkin niin mainiosti, niihin kun näet yhtyivät muistot sunnuntai-illoista tanssineen ja punaposkisine tytön tylleröineen.

Häkkisen torpan pellon aitavarteen seisotti Teuvo heponsa ja meni torpan vaimoväen kanssa irnuilemaan. Teuvosta pitikin naisväki hyvin paljon, kun oli hauska ja sukkela, osasi aina puhua loisten mieliksi.

-- Päivää, sanoi Teuvo ja veitikkamaisesti pilkisti tuvan ovesta.

-- Päivää vielä, oli lois-Ulla nuhtelevinaan. -- Siellä virkaileksen ja viivytteleksen, kun kotiisi meni morsiamet ja muut!

Teuvo piti leikkinä koko semmoiset puheet.

-- Elä yhtään epäile! Kulki tästä semmoinen pieni, musta tytön lipasko, morsiamesi sanoi olevansa. Taisi mennä rukin sijaa katsomaan, selitteli lois-Ulla.

-- Elkää vetkutella, epäili Teuvo.

-- No, oikein totta, kulki tästä tyttö ja sinua kyseli.

Eihän se Teuvo ollut laisinkaan uskovinaan noita tuommoisia tuumia. Pois läksi koko eukkojen roikasta, eikä ollut niinä miehinäänkään, että hän muka uskoisi. Ruuna kun näki miehen pihasta pientaretta myöten vetäytyvän, läksi jo yksinään mennä loiskuttelemaan, vilkasi vain Teuvoon heinähäkin vieritse, että jääpikö se hyvin paljon jälelle.

Teuvo koetti olla uskomatta Ullan tyttökertomusta, valettahan se oli kuitenkin. Mutta se muistui mieleen taas ja ikään kuin olisi jysähtänyt vielä rinnassa, mokomakin asia. Jos tuo puhe olisi nyt ollut vaikka tottakin, niin olisiko siinä mitään sen tavattomampaa... kulkihan niitä ihmisiä muulloinkin.

Turhaltahan se tuntui semmoisen asian niin mieleen painaminen, mutta se ei sittenkään ajatuksista vieraantunut. Kiihtyi vaan, kuta enemmän koetti hätistellä.

Ja kun Teuvo sai hevosen ajetuksi pihaan heinäladon oven eteen, niin hän ensi toimekseen livisti tupaan katsomaan, oliko siellä niin erikoisia. Olihan siellä pieni, vasta mekon yltään riisunut tyttönen peräpenkillä istumassa, jota Teuvo ei tuntenut tutkimallakaan. Teuvo seisoi oven suussa kauvan aikaa ja katsoi tyttöön ja sitten äitiinsä, joka seisoi äänetönnä lieskiveen nojaten. Äiti näytti katsovan hyvin tutkivasti häneen ja muutenkin tuntui ilma tuvassa niin tukalalta ja painostavalta, että Teuvo viimein pujahti ovesta takaperin pihalle sanaakaan sanomatta. Hän riisui ruunan valjaista, vei talliin pilttuuseensa ja alkoi apetta hämmennellä. Teuvo ei tiennyt tuvassa olevasta tytöstä mitä varten se oli tullut, mutta sittenkin tuntui että se oli tullut hänelle pahojaan tekemään. Teuvo oikein vihasi tuota tyttöä...

Mutta juuri kuin Teuvoa härnäten tuli tallin ovelle se tyttö virnisteli ja nauratteli niin tutun takeisesti.

-- Täällä hevoselle keitetään.

Teuvo ei kehdannut virkkaa mitään "mokomallekin marakatille". Tyttö kaiveli povuksiaan ja löysi sieltä rutistuneen paperin, jonka ojensi Teuvolle.

-- Mikäs tuo on? sanoi tyttö koettaen saada ääntään tuntumaan hyvin salaperäiseltä, kuin olisi muka suurenkin ilosanoman kulettaja. Teuvo silmäsi vain kirjettä ylenkatseellisen näköisenä, eikä aikonut ensinkään ottaa käteensä.

-- Se on Riikalta, sanoi tyttö. Riikka käski sanoa paljon terveisiä!

-- Hm, vai niin.