Chapter II: Part 2

Teuvo otti veltosti kirjeen tytön kädestä ja musersi kokoon taskuunsa, hämmenteli vielä apetta ja rupesi sitten ruunan reisiä sukimaan, ei ollut tyttöä huomaavinaankaan.

-- Se Riikka pyysi saada vastuun nyt minun mukaani, sanoi tyttö.

-- Enpä minä jouda tässä kirjoittamaan. Käyköön hakemassa postista, minä lähetän sieltä kautta. Hulluuttahan tuo on lähettäminenkin noin rikeneelle.

Teuvo meni hämmentämään vielä ruunan apetta jotain tehdäkseen, vaikka ruuna oli vähän vihassakin, kun tuli siihen tahrimaan, ettei saanut syödä rauhassa. Taskussa oleva kirje alkoi melkein polttaa kuvetta, olisi toivonut tuon tytön menevän pois, että saisi oikein rauhassa lukea, mutta ei se tyttö näkynyt olevan niinkään kiireissään.

Teuvo oli Riikkaa vähän riijaillut viime kesänä isänsä kanssa tukkilautalla ollessaan. Kovalla myrskyllä olivat siellä Kureniemen mökissä olleet pari päivää sään pidossa ja tuo kirje se oli Kureniemen Riikalta niiden parin päivän seurauksia. Mitähän mahtoi sisältää?

Teuvo ajatteli, että sen kai täytyi sisältää jotain erikoisempaa, kun on kerran sieltä asti lähetetty jalan syten tuomaan. Jotain siinä on erinäisempää ja Teuvo tiesi että siinä voisi kyllä ollakin.

Tyttö poistui viimeinkin ovelta ja Teuvo pääsi kirjettä katselemaan. Kukkaiskortti pelmahti ensin sisästä ja löytyihän sieltä kirjekin päälle päätteeksi. Teuvo luki, luki kerran ja kahdestikin kirjeen, toivossa että sieltä olisi pitänyt löytyä jotain erinäisempää, mutta se oli vain tavallinen rakkauden kirje, lemmen ruikutuksia vain toinen toistaan imelämpiä. Sitä, jonka Teuvo luuli kirjeessä pääasiana olevan, siitä ei löytynyt jälkeäkään. Teuvo tiesi, että kirjeessä olisi voinut olla _jotakin_, mutta mitään erikoista hän ei kuitenkaan huomannut. Koetti etsiä jotain lausetta, jossa se _jokin_ olisi kierrellen, peitetyin sanoin ilmoitettu, mutta ei erittäin pystynyt sitä yhdestäkään lauseesta löytämään. Siitä vain voi saada enimmän vihiä, kun kirjeessä sanottiin, että "silloin oli niin lystiä, kun olit täällä, mutta nyt saan itkeä niidenkin aikojen edestä". -- Teuvo tuli viimein siihen johtopäätökseen, että kirjeessä oli sittenkin jotain erikoisempaa ja se oli semmoista, että Teuvoa tahtoi hävettää tuvan puolelle mennessä. Kauvan hän seisoi tallissa ja puristeli kirjettä taskussaan, mutta viimein rohkeni mennä tupaan kumminkin.

Isä ja äiti olivat jo ruvenneet syömään, mutta Teuvo meni allapäin penkille istumaan ja ei ollut syönnistä viitosinaankaan. Isä viimein virkahti:

-- Eikös se Teuvo syö?

Teuvosta tuntui kuin vanhusten katseissa olisi ollut jotain painostavaa, salaperäistä ja tarkastelevaa ja siksi ei hän koko syöntiaikana uskaltanut silmiään kohottaa. Se kirje hävetti niin kovasti, tiesiväthän ne vanhukset sen kuitenkin.

Teuvo odotti, että vanhukset virkkaisivat jotakin kirjeestä, mutta eiväthän ne mitään virkkaneet. Isä vain sanoi leikillään syötyään, sänkyyn makaamaan mennessään:

-- Teuvollahan se kävi morsian rukinsijan katsonnassa.

Teuvo ei virkkanut mitään, mutta alkoi pitää vähäpätöisempänä koko asiaa, koska isäkin otti sen niin leikkiveriseltä kannalta.

Illemmalla, kun Teuvo oli äitinsä kanssa tuvassa kahden kesken, kysyi äiti:

-- Keltä se kirje oli, jonka se tyttö kuletti?

-- Kirje?

-- Niin.

-- Eihän se mitä kirjettä tuonut.

-- Toipahan, kyllähän minä tiesin.

Teuvo koetti tekeytyä silloin hyvin huolettoman näköiseksi ja koetti sanoa hyvin pilkallisesti:

-- Hyh, naurattaa minua ne semmoiset kirjeet.

-- Niin, sanoi äiti. Naurattaa, sydämetön, mutta olisitpas hänen sijassaan, niin ei varmaan naurattaisi.

Teuvo katsoi ihmettelevästi äitinsä silmiin, ikäänkuin ei millään muotoa olisi ymmärtänyt äidin tarkoitusta, vaikka tunsi äidin ajattelevan samaa, kuin itsekin oli kirjeestä odottanut.

-- Näytäppäs se kirje, sanoi äiti.

Hennoihan se Teuvo sen näyttää ja äitikin tuli vakuutetuksi, että kirje ei sisältänyt mitään muuta kuin tavallisia rakkauden ruikutuksia.

Mutta Teuvo otaksui kirjeessä olevan jotain, jota Riikka ei ollut rohennut selvin sanoin ilmoittaa. Teuvo tiesi että sitä oli semmoista, mutta se oli heidän kahden salaisuus, ainakin tällä kertaa, mutta tottapahan aika näyttäisi...

Ja aika näytti, että siinä oli _jotakin_. Mutta Teuvo ja Riikka laittoivat asiansa sitä ennen semmoiseksi, että se ei ollut mitään erinomaista. Teuvo kävi näet hakemassa Riikan Haapanotkolle.

Hän uinuu tuolla.

Hän uinuu tuolla...

Päivän säteet siellä iloisesti leikittelevät, suvinen tuuli lempeästi suhahtelee. Haaviston lehdet vilkkaasti lepattelevat ja kukat tuoksahtelevat huolettomasti nuojahdellen.

Ja hän, impi, istuu siellä uinaillen suuren koivun juurella. Hervotonna lepää hänen päänsä pienen sohvan selkänojaa vasten ja siniset silmät ovat haaveillen avaruuteen. Kesän lempeä hohde heijastaa hänen kasvoihinsa ja puhtoisen valkeaan esiliinaan... se kultaa hänen tuuheat kutrinsa, joita suvinen tuuli tutjuttelee. Hän uinuu tuolla...

Mutta välillämme vaahtoisa virta voimakkaana pauhailee, meidät eroittaen. Jos lähtisinkin yli pyrkimään, niin varmasti virran nielut minun mukaansa ryöstäisivät ja häntä en sittenkään tavoittaisi. Kolkko louhikko on täällä allani ja suvinen päivyt ei kuonnu kallion takaa tänne paistamaan, mutta tuonne se paistaa, tuonne vastaiselle rinteelle. Siellä on lumoova ympäristö, mutta hän, impi, on vieläkin viehkeämpi.

Hän uinuu tuolla...

Ja minä seison täällä tuonne suunnaten katseeni.

Tuon kosken kuohut muuttuvat kiiltäviksi kultarahoiksi, jotka vyöryessään vastakkain kilahtelevat. Se on mammonan mahtava virta, joka meidät eroittaa.

Ja -- hän uinuu tuolla...

Noiden kuohujen takapuolla hän uinailee -- kunnes päivä peittyy vuoren suojaan, eikä paista meille kummallekaan.

Tarina hevosen varsasta.

Pikku hepo kohotti päätään ja töllisteli ympärilleen. Ei näkynyt muuta kuin jylhät seinät ja yhdessä seinässä reikä, josta virtasi valoa sisään... Siinä vieressään huomasi hämärässä ison elukan, joka oli hänen itsensä näköinen ja jonka sieramet hiljalleen vavahtelivat, kun se hänelle äänteli...

-- Höphöphöphö...

Pikku hepo haisteli ensin pehkuja altaan ja sitten sen isomman elukan karvaista mahanahkaa... Löysi siitä pienoisen nahkanipukan ja alkoi sitä suussaan lutustella ja annas olla... siitä mehui jotain kosteaa, joka maistui suussa makealta.

Sitten nukkui pieni hepo, mutta kohta heräsi, kun kuuli ryskettä... Hän näki kuinka seinään aukesi aukko aivan maan rajaan, paljon isompi kuin se, mikä oli siellä ylempänä... Aukosta tuli pari elukkaa sisään, jotka eivät olleet ollenkaan yhteen näköön kuin hän äitineen... Niillä oli pää pyöreämpi kuin heillä ja kantoivat etujalkojaan ylhäällä ilmassa, kävelivät vain kahdella jalalla... Toisella oli vielä takajalkojen ympärillä irtonainen nahka riippumassa, että ei näkynyt kuu hiukan jalkateriä...

Ja sillä toisella kaksijalkaisella oli astia etujalassa, josta se syötti emolle mitä lienee syöttänyt, kuului sitten ääntävän sille toiselle kaksijalkaiselle:

-- Mikä sille tuolle pienelle hevoselle pannaan nimeksi?

-- Hevonen, sanoi toinen.

-- Ei, pitäähän sillä nyt olla joku erikoisnimikin. Ja he tuumivat kauvan aikaa siitä asiasta ja viimein päättivät ristiä hevon "tytöksi". Ja toinen kaksijalkaisista tuli häntä hyväilemään, taputti kaulalle ja kutkutteli.

-- Tyttö, tyttö, tyttö.

Pikkuhevon pisti vähä vihaksi ja hän koetti kääntää pois päätään, mutta sitä enemmän se vain muokkasi ja hoki:

-- Tyttö, tyttö, tyttö, tyttö...

Pois ne menivät kohta kumminkin ne kaksijalkaiset. Pikku hepo meni taas nuohomaan sen toisen näköisensä elukan mahanahkaa... emokseen rupesi hän sitä elukkaa nimittämään. Syötyään painautui hän emon selkää vastaan ja nukkui.

Iltapäivällä tulivat taas ne kaksijalkaiset ja se toinen sanoi ovella tullessaan:

-- Tyttö!

Tutultahan se tuo sana soinnahti pienen hevon korvaan, mutta viisi hän siitä välitti... kohotti vain hiukan päätään ja liikutteli korviaan. Se kaksijalkainen tuli luo, taputti kaulalle, syyhytteli ja hoki:

-- Tyttö, tyttö, tyttö -- -- --

Oikein turmelukselle alkoi tuommoinen käydä pienen hevon. Se kiepsahti seisalleen ja mieli potkaista... mutta se kaksijalkainen pani hänen suunsa eteen kupin, jossa oli mitä lienee ollut valkoista... Hepo kun ei siitä mitään välittänyt, niin kahdella jalalla kävelevä kasti etujalkansa valkoiseen nesteesen ja sitten pakkasi hevon suuhun, se maistui samanlaiselle kuin mitä hän oli saanut emon mahanahkasta... Sitten se kaksijalkainen painoi kuppiin hevon turvan kokonaan ja kun hän oli kerran päässyt makuun, oli kuppi ihan tyhjänä.

Mutta kun kaksijalkainen tuli huomen-aamuna ja taas huusi ovella tullessaan: "tyttö", niin silloin pieni hepo kavahti pystyyn ja meni luo... siitä päivästä lähtien alkoikin hän tuntea itsensä tytöksi...

-- Tyttö, tyttö -- --

Kului viikko, parikin. Muutamana päivänä pantiin suitset emon suuhun ja alettiin vetää ulos siitä alhaalla olevasta isosta reijästä. Tyttö meni perästä... mutta hämmästyksestä täytyi hänen seisattua, kuu oli ilmaa niin leveältä kuin silmä kannatti ja maassa näkyi jotain vihertävää. Semmoista ei tyttö ollut osannut uneksiakaan. Hän painoi maahan turpansa ja sitä vihertävää pilapäiten haukkasi, eikä se pahalle maistunut... täytyi painaa turpa maahan uudestaan ja haukata!... Tuntui tuo niin lystiltä, että tyttö somasti leiskautti ruumiinsa takaosaa ja jalkojaan ylöspäin siroitti...

Mutta kun katsoi ylöspäin, niin huomasi että emo oli jo pitkän matkan päässä menossa... se ei milloinkaan ennen ollut noin etäällä.

-- Ihihihihi, sanoi pieni hepo ja läksi emoa kohti pinkasemaan. Suoraksi ojensi hän pienen töpöhäntänsä ja lomaan siristi takajaloillaan ylöspäin. Mutta kun oli juuri emon luo pääsemässä, niin töksähti johonkin. Hepoparka ei ollut huomannut, että emo oli veräjästä viety toiselle puolen aitaa siellä tuvannurkan luona; hän oli juossut vain suoraan ja nyt oli heidän välissään korkea pisteaita. Hepoparka hyppi aitavarressa sinne ja tänne, läksi sitten juoksemaan pitkin aitavartta emon kohdalla.

Oli siellä edessäpäin aidassa veräjä, emon taluttaja aukasi sen ja niin pääsi pieni hepo mokomastakin pulasta. Hän hörhötti hyvillään ja aikoi mennä emon mahanahkaa tonkimaan, mutta se meni vain eteenpäin.

Emon taluttaja vei heidät molemmat vielä yhdestä veräjästä läpi ja sitten pääsi emo valloilleen. Siellä lähellä veräjää oli iso katras pieniä eläimiä ja niillä oli kaulassa kilisevät kellot. Muutamia oli vieläkin pienempiä, jotka sanoivat niille isommille:

-- Mä--ä--ä--ä--ää!

Tyttö olisi mennyt nuuskimaan noita pienempiä, mutta ne piipittivät pakoon... Ilman ivasillaan ajeli Tyttö koko katrasta vähän matkaa edellään, sitte palasi emon luo niskojaan nakellen ja sääriään siristellen. Alkoi sitten maasta haukkiloida vihantaa nurmikkoa, kunnes rupesi väsyttämään ja täytyi painautua nukkumaan pensaan juurelle päiväpaisteeseen.

Hetken perästä kun heräsi, huomasi olevansa yksinään... Sukkelasti hän kavahti seisalleen, mutta emoa ei vaan näkynyt mistään! Kiivaasti kävi siinä hevon sydän tykyttämään...

-- Ihihihihi!

Ja pensaan takaa kuului karkea, mutta niin lepeä ja lohduttava ääni vastaan:

-- Öhöhöhöhö!

Sieltäpäs se löytyikin emo! Tyttö pinkasi luo, pisti päänsä emon mahan alle ja alkoi sieltä etsiä niitä pieniä nahkanipukoita.

Parin päivän perästä otettiin emo taas suitsiin ja alettiin taluttaa, Tyttö sai pinkaista perästä. Iällä kertaa se emo pantiin rautaisen rakkineen eteen, jota kuuluivat auraksi sanovan. Kaksijalkainen painoi tuota laitosta maan sisään ja emon täytyi vetää edes ja takaisin melkein samaa jälkeä. Tyttö pinkasi perässä.

Rupesi siitä viimein väsyttämään ja tyttö painui pitkäkseen pellon pientarelle... Tuokion nukuttuaan kun heräsi, niin emo oli taas kadonnut. Eikä se nyt ainakaan ollut pensaan takana piilossa, kun oli pitkän matkaa aukeaa joka puolella... Tyttö läksi pinkasemaan pitkin vaon vartta ylös vastamäkeen ja sieltä se vielä emo kumminkin löytyi mäen takaa. Teki mieli taas emon mahanahkaa kaivella, mutta emo ei seisattunut niinkuin muulloin... Kovin nyrpeäksi kävi Tytön mieli, kun luuli emon jo suuttuneen... pieni hepo ei tiennyt, että rakkauden on toisinaan väistyttävä velvollisuuksien tieltä.

* * * * *

Viimein päättyi kesä syksyyn siinä eteenpäin elellessä. Syksyllä pantiin emo tallissa kiini pilttuusensa ja Tyttö salvattiin pieneen karsinaan. Silloin ei saanut ensinkään emon mahanahkaa nypelöidä ja oli tyydyttävä kuiviin heinän hapeneihin vihannan nurmen sijasta. Laskettiin sitä toisinaan ulkonakin käymään, mutta vihanta maa oli muuttunut aivan valkoiseksi ja vilu kummasti karmasi ruumista... Hypähteli se Tyttö kumminkin yläpystyä iloissaan, kun oli taasen päässyt vapauteen...

Tuli siihen talon pieni poikakin ja rapisteli tytön edessä käsiään... Tyttö nousi myöskin kahdelle jalalle ja olisi kietaissut kätensä pojan kaulaan, mutta se ennätti pois kimmahtaa...

Tallissakin se talon pieni poika tuli aina syyhyttelemään ja toi leipäkimpaleen tullessaan. Poika ruopotteli ja rupatteli Tytölle kuin toverilleen ainakin ja pian heistä tuli hyvät ystävät... Kun talon pojalle joskus sattui vastahakoisuuksia, niin silloin se tuli Tytön luo, riippui sen kaulassa ja itkeä tihuutti...

Ja Tyttö silloin niin hyvittelevän näköisesti höplötteli huuliaan ja painoi päätänsä maahan, ikäänkuin olisi ottanut osaa pojan suruun...

Ulkona he aina joskus yhdessä leikkivät. Poika kun räpytteli käsiään, niin nousi toinenkin silloin kahdelle jalalle ja tapaili poikaa kiini... Poika kun juoksi pakoon, niin Tyttö pökäsi perästä.

Talvi ja tuleva kesäkin kului mitään merkillisempää tapahtumatta, mutta seuraavana talvena ruvettiin Tyttöä panemaan aisoihin... Tyttö luuli vain leikiteltävän kanssaan, kohosi taas kahdelle jalalle ja rupesi valjastajaa tapailemaan kaulasta. Kovaksi onneksi sattuikin Tytön kova kämmen kolahtamaan valjastajan otsaan, johon tuli iso vertavuotava haava...

Silloin vietiin Tyttö pilttuuseen ja sujutettiin nahkasiimaisella piiskalla selkään... Semmoista löylyä ei Tyttö ollut saanut ennen milloinkaan ja siksipä se nyt pisti kovasti vihaksi... Hän siristeli ylöspäin sääriään, että ne melkein kattoon kolahtelivat.

Sitten vietiin Tyttö uudestaan aisoihin. Tyttö ensin aikoi lähteä eteenpäin juoksemaan, mutta kun tunsi, että hänellä oli jotain jälessään, niin puulautui takaperin ja nousi kahdelle jalalle... Silloin tunsi hän taas selässään kipeän ruoskan läjähdyksen...

Silloin se taas karmasi niin somasti hevon ruumista. Hän kytristyi oikein kokoon, hyppäsi pystyyn ja läksi vimmatusti eteenpäin pökästämään... aikoi juosta niin pitkälle, kun vain tie piisaa. Töin tuskin ennätti mies hypähtää liiteille.

Tyttö juoksi sen minkä kavioista kerkesi alas rantamäkeä ja potki voimansa takaa reen sepipajua. Jouduttiin niin jäälle ja mentiin vain samaa kyytiä eteenpäin. Mies veti ohjaksista sen minkä jaksoi, että hevon oli ihan suunsa varassa reki vedettävä, mutta viimein sattui toinen ratastin katkeamaan ja silloin oli hepo taas jätettävä valloilleen.

Jää sattui edestä päin halkeamaan kovasti vongahtaen ja sitä säikähtäen hepo kuin nuoli syrjään ponnahti, että poikki rätkähtivät molemmat aisat... Silloin pääsi hepo vapaudessaan kotiin päin nelistämään ja jätti miehen jäälle rekineen... Kotona meni Tyttö tuhuttaen tallin ovelle seisomaan ja painoi päänsä lumeen.

Mies kun joutui jäältä takaisin ja meni tyttöä riisumaan, niin hepo parka vapisi peloissaan ja katsoi rukoilevasti isäntäänsä.

Hepo sidottiin tallissa pilttuuseensa ja sai tuntea kyleksillään voimakkaita ruoskan läjähdyksiä. Ensin se koetti potkia, mutta kun lyöjä ei sillä helpoittanut, niin viimein hepo painautui vapisten kokoon pilttuun pohjaan ja katsoi rukoilevaisesti kurittajaansa.

Lakkasivat ne vihdoinkin kurittamasta ja hepo jäi ihan liikahtamatta seisomaan pilttuuseensa. Ei kääntänyt päätäänkään ensinkään, vaikka ennen oli niin vilkkaasti vilkuillut ihmisten perään... vavahteli vain, kun isäntä lattialla ämpäriä kolisteli.

Talon pieni poika tuli Tyttöä hyväilemään ja tarjosi leipääkin, mutta Tyttö ei vain ollut viitosinaankaan, kivipatsaan lailla vaan seista tökötti. Poika tarttui Tytön kaulaan riippumaan, ruopotteli niskaa ja taputteli olkapäihin ja itkusilmin surkutteli:

-- Voi minun Tyttö-rukkaani!

Silloin ne alkoivat Tytön korvat liikahdella ja huulet hellävaraa pojan takkia höplötellä. Leivänkin otti jo huuliensa väliin ja siinä vähän aikaa piteli, mutta kun poika pakkasi sitä vain suuhun, niin viimein alkoi hepo hiljalleen purra mytystellä. Sitten se pani päänsä pojan olkapäälle riippumaan ja huulet naurun ja itkun sekaisesti mutuilivat pojan syyhytellessä.

* * * * *

Hevon takajalat olivat varmaankin vikaantuneet reen sepiä potkiessa, koska alkoivat pöhettyä ja jäykistyä. Eikä sille enää ruokakaan tahtonut kelvata, joten se alkoi ruveta yhä laihtumaan.

Isännälle tuli hätä käteen, että jos meni pilalle noin tuostaan hyvä hevoisen alku. Hän tarjoili sitä kaupaksikin, mutta kukapa sitä niin pahaksi turmeltunutta hevoista rupesi ostamaan.

Hevon takajalat rupesivat viimein vuotamaan ja se laihtui niin, ettei alkanut päästä ylöskään omin voiminsa. Ja jos muutkin sitä pystyyn auttoivat, niin se horjui ja hoipuroi ja viimein kyhnähti kylelleen... Tappaa se arveltiin pitävän koko koni, kuolevanhan se näytti kumminkin...

* * * * *

Oli muuan pireä pakkaspäivä. Lumi kiilui kirkkaina tähtösinä maassa ja kuusten lehvillä. Metsät pakkasen käsissä rusahtelivat ja kumahtelivat ja tie jalan alla surkeasti valitteli.

Tyttö kulkea laahusteli muutaman talon rengin jälestä pellonalusniitylle, josta oli mutaa vedätetty. Korkealla romotti hepoparan selkäranka ja kupeissa oli nahka painunut kylkiluiden lomiin. Takajalkojen säärivarsista oli lähtenyt nahka ja osa lihaakin ja ne niin pahasti heutosivat kävellessä.

Tyttö solmittiin kiini pieneen vesaan mutahaudan reunalla, vaikka ei kaiketi se olisi karannut muutenkaan. Renkipoika meni noin viiden sylen päähän ja ojenti paksun koivun kupeesta tuliluikkunsa suun Tytön otsaa kohden. Tyttö liikutteli hiljaa korviaan ja raukeasti lummaili silmillään...

Kuului kumea pamahdus ja Tyttö suorastaan polvilleen lysähti. Siitä se vierähti syrjälleen ja punainen veri pulpahteli otsasta valkoselle hangelle. Tyttö väräytti vielä pari kertaa jalkojaan ja sitten oli ihan hiljakseen.

* * * * *

Läheisessä metsässä hapisteli harakka koivun latvassa pitkää pyrstöään. Se nauroi siellä niin ivallisesti ja hyppeli lähemmäksi puusta puuhun...

Kevään korvalla.

Matinpäivähän se on se ensimmäinen kevätpäivä... silloinhan me lapset siellä maallakin pyrittiin kirja kädessä tuvan seinänvarrelle istumaan. Eihän sitä useinkaan vielä Matinpäivänäkään ollut tuvan seinänvarrelle pientäkään pälveä sulautunut, mutta useinhan se silloin jo päivä lämpösemmin hellitti ja me mentiin turkki korvissa heinäladon kynnysalle, heinänrikkojen päälle, päiväpaisteeseen punakantisia aapisiamme selailemaan...

Eikähän se nytkään uskaltanut luonto ijänikuista vanhain sääntöä ruveta rikkomaan. Matinpäivänä se jo rupesi lämpimämmin paistamaan kaupunkitalojen kattoihin ja sai sieltä räystäästä vesisuihkuja katukäytävälle rapattamaan. Vesi alkoi liuotella lunta pehmeämmäksi seinävarresta ja jopa leveämmältäkin, kun kevätpäivän säteet seinästä taittuivat lumen pintaa pistelemään vasten aurinkoa olevilla katukäytävillä. Vedeksi sen lumen täytyi alkaa vain hiutua ja ihmisten tallaamista peläten rupesi katuojaan lipumaan. Siellä jo vielä hyyhmänä lepäsi, kunnes herrasväki lähetti renkipojan reittiä selvittelemään ja niin vesi pääsi vähän nopeammin omia teitään vilistämään. Paljaaksi se alkoi selviytyä jo katukäytävä esplanaadin vastenpäiväisellä puolella. Pakkohan siinä oli paljastua, kun päivä polttavasti hellitti ja "vapaamieliset" ihmislapset jouduttaivat päivän avuksi lapioineen katukäytävän jäisiä kahleita katkomaan. Ihan viimeisen kosteudenkin ne päivän janoiset säteet nuoleksivat sileältä asfalttikäytävältä ja se olisi siinä niin kuivana itseään paistatellut kuin kuuminna kesäsydännä, jos herrasväkien kyökkipiiat eivät olisi sitä lumisine jalkoineen täpöstelleet ja mustia, märkiä jälkiä jättäneet. Siinä ne näkyivät piikatytöt mielellään kulkevan päivänpuoleista katua valkoisine esi- ja pääliinoineen, joilla jo kevään merkiksi olivat itsensä sonnustaneet... Herrasväki se kulkikin kadun toisenpuolitse, esplanaadin reunoitse lehdettömäin puiden pimennossa. Eihän se nyt toki käynyt päinsä, että jo ensimmäisellä päiväpaisteella itsensä päivetyttää, mitä se sitten maksaisi kesäsydämmellä naamojensa suojeleminen, jos ne nyt jo mustuttaisi...

Piikatytöt ne vain uskalsivat mennä keväisen päivän lämpimään paisteeseenkin sinne toiselle puolelle katua... mikäpäs se niin häpeä heille, jos eivät olisikaan niin kovin hienoja -- Ja kerjäläispojatkin ne siellä päiväpaisteessa seinävarressa seisoskelivat ja nisu-pullaansa pureskelivat, jonka ainoalla viisipennisellään olivat ostaneet.

Olihan ne ihmiset talvipakkasillakin ulkona liikkuneet, mutta eroa siinä vain näytti olevan niiden nykyisessä liikkeessä... se näytti semmoiselta kuin muurahaisten kihinä pesänsä paljastuneella päälaella.

* * * * *

Mutta muutamia päiviä vain se päivä niin hempeästi hellitti... Matinpäivän kunniaksiko lienee hellittänyt vai ihmislasten mielihyväksi. -- Muutamana iltana alkoi taivaan täydeltä lunta tupruuttaa ja peitti paljastuneet katukäytävät ja muut. Pakkanenkin huomasi, että ei sitä niinikään ole naisekkaalle auringolle alttiiksi antauttava, ennen kun kunnialla viimeiseen vereen asti koettaa. Ja seuraavan aamun valetessa nähtiin, että pakkanen oli nietoksille ja huoneitten seiniin yöllä hopeaisia helmiään piristellyt ja kovasti nurkkia ryskytteli ja kipristeli kipeästi ihmislasten neniä, korvia ja koko näkötaulua. Kovin äreäksi se olikin äkäytynyt pienen tappion saatuaan, tarttui uudestaan ohjaksiin ja ei helpottanut, vaikka auringon säteet koettivat parastaan päiväsydämmen aikana, ihan seinävarressa katukäytävän reunalla ne saivat vain hieman Iumenrippeitä hiostumaan. Ja semmoista se oli sitten ihan Marianpäivään asti. Kahdet pyhät olivat Marianpäivän aikaan ja silloin pitkinä pyhinähän sen olisi luullut valonkuninkaan saavan talviset kahleet katkotuksi. Kyllähän se sunnuntaina, aattopäivänä koettikin päivä entistään ehommin heloittaa, mutta ei siitä lähtenyt sen enempää, päinvastoin pakkanen iltasella entistään kipakammin näpisteli suutuksissaan, ja vihasta vaaleana täytyi valon haltijan paeta metsän taakse muille maille valloituspuuhissa rynnistelemään. Verisiä kyyneliä se vuodatteli taivaan rannalle mennessään... niin verisiä, että koko taivaan ranta punaisenruskeaksi holvaantui ja sitten alkoi mustaksi hämärtyä, kun auringon kyyneleet maahan valahtelivat.

Mutta ihmislapsia kihisi katukäytävät ihan täyteläisenään ja sekaisin ne nyt pujottelivat herrat ja narrit, kun pahankurinen päivä ei ollut kenenkään muotoja mustuttamassa. Katulamppujen sytyttäjä hätäisenä juosta piipotteli viritellen omaa valoaan vaipuneen auringon sijaan... koetti jouduttaa tulia lyhtyihin, ennen kuin kovin ennättäisi pimetä.

Ja katulyhtyjen valossa ne ihmislapset toistensa sivuitse pujotteleivat ja ristiin rastiin matkustelivat. Palvelustytötkin ne olivat kastrullinsa kyökin seinälle jättäneet ja siinä ryhmissä supatellen sipsuttelivat mielitiettyjään väkijoukosta etsiellen.

Vasta lähellä puoltayötä ne kukin kotiinsa katosivat ja kadut jätettiin kerrassaan pakkasen valtaan. Pakkanen olikin poikaa puolestaan, yksinään ryskytteli ja paukutteli...

Marianpäivähän se on toinen kevätpäivä, vaan lumet ne silloin vielä katoilla lepäsivät ja se ei ennen ainakaan kuulunut hyvää ennustaneen. Pakkanen oli päälle päätteeksi lasinruutuihinkin hopeaisia helyjään siroitellut.

Nolonnäköisenä se aurinko näytti naamaansa toisen kevätpäivän aamuna. Siellä puiden latvassa ensin turvitteleiksen, ikäänkuin ei olisi mielinyt ensinkään ylös ilmoille kohota. Nousi se sieltä viimein kuin nousikin... tekeehän voitavansa, tulkoonpa sitten voitto milloin tulleekin.

Uusi ystävä.

Sitä ei voi poskeinen kuvailla, kuinka se vanha kahvipannun rottelo Katria harmitti. Kaiken ikänsä sai hyöriä ja pyöriä maailman turhissa touhuissa, eikä saanut edes parempaa kahvipannua... niin toteen kostoon se riehuminen meni! Kuinka sitä voi tarjota tuommoisesta pannusta vieraille ja muille, eihän sitä ilennyt nähdä itsekään!

Kyllä se olikin näköinen se pannu! Se oli saanut varmaankin jo monta kolausta, vahingossakohan lie saanut vaiko kuritukseksi pahoista töistään, kukapa sen voi varmasti sanoa. Kyllähän se oli tehnyt paljon pahaakin, monta täyttään oli tyhjentänyt, kun näet oli toisinaan niin innostunut hiiloksessa poristessaan, että sen sisus oli ruvennut oikein kuohumaan kiivaudessaan...

Kuhmuinen ja ryppyinen sen oli vain kuve. Nokkakin siltä oli puolitiestä poikki musertunut ja, siksi ei sitä voinut koskaan panna ihan täyteen. Toinen korva siltä oli myös katkennut ja oli täytynyt sen vuoksi kaivaa reikä sen harteihin. Reikään oli pujoteltu rengas jäniksen langasta ja samasta aineesta oli laitettu ripa, jonka toinen pää oli kiinni renkaassa.

Sitten siinä oli vielä pari läpeäkin, toinen uurteissa ja toinen harteissa, jotka molemmat aina täytyi paikata ruisjauhoista tehdyllä taikinalla.

Eihän se siis ollut ihme, jos Katria harmitti, ketäpä meitä muitakaan kuolevaisia ei olisi harmittanut hänen sijassaan. Eihän sitä kehdannut puhdistaakaan tuommoista roseloa ja siksi se sai olla niin mustana kuin vain tahtoi.

Hävettihän se toki tuodessa sitä vielä vieraitten nähtäville. Hävetti se, vaan minkäpäs sille voi, kun ei ollut parempaa.

Mutta Katri heitti sen koko häpeän Aatunsa niskoille. Jokaiselle vieraalleen, jolle keitti kahvia, selitti hän Aatua monta kertaa pyytäneensä uuden pannun ostoon, mutta eihän se jörökki välittänyt mitään, vaikka olisi minkäkinlainen tarvis. Luulisi tuon toki vähän hävettävän, vaan mitäpäs ne miehet välittävät...

Monta kertaahan se sanoikin Katri Aatullensa siitä samasesta asiasta. Koetti saattaa asian ihan selvään valoon, että Aatukin sen ymmärtäisi, mutta vieläkös se... Mököttihän vaan!

-- Niitä joutavia hän! -- sanoi Aatu.

Niinhän ne miehet luulevat, että se on vaan joutavaa, joka kuuluu vaimon alalle. Katrin pisti oikein vihaksi tuommoinen jörömäisyys ja hän meinasi sanoa Aatulle ihan vasten suuta, vaan sikseenhän se sentään aina jäi. Niin monta vuotta se pannu oli jo ollut semmoisena, että Katri ei oikein varmasti muistanutkaan, ja sittenkin sanottiin vaan, että "mitä joutavia".

Se nyt vaan on semmoinen asia se, että se pannu täytyy saada, "vaikka nuha nassakasta läksisi", ajatteli Katri ja hän oli semmoinen eukko, joka pani päätöksensä toimeen.

Onneksi oli Katrilla neljä lihavaa ja kaunista kanaa, kaksi valkeaa ja kaksi ruskeaa. (Oli hänellä kiiltävähöyheninen kukkokin, mutta se nyt ei tähän kuulu, kun se ei kuitenkaan muninut.) Ne kanat kun keväällä alkoivat munia, niin Katri säästi munat ja vei pappilaan. Rahat hän pani säästöön.

Ja rahakasa kasvoi yhä villalankaisessa pussissa, kamuvakan nurkassa, tuvan peräpenkin karsinalasin puoleisessa päässä... Välistä täytyi Katrin aina katsoa pussin kiiltäviä hopearahoja ja silloin niitä kuvasteli mielessä niin ihmeen paljon hyviä ostettavia: milloin tuntui olevan ostettava mustapohjainen ja valkokirjainen karttuuninen pääliina ja milloin mitäkin. Mutta sitten kun hän taas muisti semmoisen kirkaskylkisen kahvipannun, niin lankainen kukkaro sai pitää sisältönsä, vieläpä vahvistui ja lihoi lihomistaan.

Ja tuskin oli kesä puolivälissä, kun Katri meni kauppamieheen ja osti sieltä ihan uuden kahvipannun. Se pannu oli ihan eheä joka paikasta, eikä siinä ollut ruutuja eikä röykköjä ja ripakin siinä oli oikein sepän tekemä ja ehyt.

Kun Katri tuli kotiin, pani hän sen uuden pannun salaa hiillokseen. Kuinka sievästi se kökötti siinä hehkuvan punaisen hiilloksen varassa ja porisi sitten vielä niin kumisevalla äänellä!

Sitten otti Katri pannun pois tulelta ja kätki uunin suuhun piiloon. Kävi kutsumassa Aatua tupaan, se kun siellä navetan edessä havuja hakata raksutteli.

-- Tule tupakalle!

Aatu ajatteli, että mitähän se taas siellä... Menihän kumminkin, kun kerran kutsuttiin.

Katrilla oli jo kupit pöydällä valmiina, kun Aatu tuli.

-- Noo, kahvikestitkö täällä?

-- Niinpä tässä, sanoi Katri ja hymyili hyvin salaperäisesti. Se tuntui niin somasti hytkäyttävän ruumista, kun ajatteli Aatun hämmästystä uuden kahvipannun nähtyään.

Ja hän meni uunin luo, otti aarteensa uunista ja hyvin mahtavan näköisenä pöydälle kantaa kekutteli. Katsoi Aatua silmiin, että mitähän tuo virkkaisi.

-- Nooh -- -- mistä se nyt tuli?

-- Luuletkos sinä minua niin mitättömäksi, että minä en saisi... Saanhan minä!

Ja Katri selitti, kuinka hän oli hankkinut ja säästänyt, ja nyt se oli siinä se pannu kuin olikin, vaikka ei miehessä ollut laittajaa...

-- Pyyh, sanoi Aatu.

Siinähän se nyt oli se uusi pannu. Kuinka herttaiselta se siitä kahvikin muistui! Niin, parempaahan se nyt toki oli kuin vanhasta tinaamattomasta rähjästä.

Kun pannu saatiin tyhjäksi, kopisteli ja huuhtoi Katri tarkkaan perskat sen sisästä. Päältäkin kuurasi niin kirkkaaksi, että se välähteli kuin kulta. Sitten se pantiin nurkkahyllylle hyvin keihkeälle paikalle.

Ja tulevaksi sunnuntaiksi kutsui Katri kokoon ystävänsä ja naapurimökkien vaimot. Hän keitti heille kahvia sillä uudella pannullaan ja selitti sen _itse_ hankkineensa, vaikka Aatulla ei ollut niin paljon tolkkua...

Piippuni.

Yksi ainoa on vain maailmassa, jota minä oikein sydämestäni rakastan. Hänen kerallaan käsi kädessä tuntuu niin turvalliselta elämän murokkoisten urien kompuroiminen. Se yksi on oma rakas piippuni. Kun minä olin vielä hyvin pieni, tein minä kovasta niveräkoivusta hyvin suuren piipun. Sen keralla minä nousin kotimökkini luona olevalle korkealle mäelle ja tein siellä tuuheista kuusen naavoista hyvin pitkän parran. Sitten kun minä siitä suuresta niveräkoivuisesta piipustani vetelin hyvin suuria savuja, niin ne savukiehkurat pöllähtelivät mustina, leveinä pilvinä taivaalle.

Sitten minä hakkasin reijän suuren onton kuusen kuupeeseen... sinne minä kätkin sen niveräkoivuisen piippuni ja tukkesin reijän kuusen kaarnalla. Se oli salainen piilopaikka, johon minä sen niveräkoivuisen piippuni kätkin, ja siksi minä piirustin suurilla kirjaimilla kuusen kaarnaan reijän yläpuolelle:

"_Salapönttö_, jossa säilytetään yksi salainen piippu."

Ja kun minulle joskus sattui tulemaan ikävä, nenin minä salapönttöni luo ja päästelin varovasti pois kaarnaisen peitteen. Otin sitten kuusen ontelosta sen niveräkoivuisen piippuni, pakkasin siihen isävanhani massista hivellettyjä kessun rouheita ja pullauttelin pilvenkaltaisia haikuja.

Sitten kun minä läksin vaeltamaan kohden kaukaista maailman rantaa, otin minä seuraani sen oman rakkaan piippuni. Kun tuli vastaani eksyttäviä tien haaroja, istuin minä mättäälle ja kaivelin sen rakkaan piipun poveltani. Ja sitä kun minä hetkisen hellästi suutelin, selvitteli se hennon järkeni ja minä osasin oikealle tielle.

Toisinaan sattui tuulispäiden tuimasti tuprahdellessa synkän elon korven kuusia päälleni rutjahtamaan. Mutta niidenkin alta minä selvisin, kun muistin vain tuprauttaa muutaman pehmoisen savukiehkuran niveräkoivuisesta piipustani.

Ja kun joskus sattui hieman valoisampiakin päiviä, niin kaksin me niistäkin nautittiin. Onnikin tuntui onnelta vasta vienosti leijailevain savupilvien suvannossa.

Armas piippu! Sinä rehellisin taistelukumppani ja uskollisin ystävä, sinä ainoa armaani elämässä ja kuolemassa! Kuinka monta hyvää työtä olet minulle tehnyt, kuinka monta onnellista hetkeä valmistanut ja kuinka monta sinä niitä vielä valmistat!

Ihanain savupilviesi suojassa minä unholan kovan kohtaloni ja elämän sotkuiset vyyhdet. Tuossa sinä nytkin lepäät edessäni pöydällä ja tarjoot palvelustasi, odotahan vaan vähän, niin minä taasen sinun ylennän hampaihini!

Jos minulla olisi vähän sointuvampi ääni, niin minä laulaisin pitkän virren sinun ylistykseksesi. Minä antaisin koko maailman tietää, miten suloinen sinä oikeastaan olet -- ja minä laulaisin sinun päähäsi kauniit hopeiset helat ja pitkän kulta-helaisen varren!

Sinä rakas, herttainen piippu! Tule tänne jo sieltä pöydältä! Minä tahdon sinua kerrankin oikein hellästi suudella.

Rökkilän vaari.

Silloin oli kevät ja ihan samanlainen, kun keväät ovat tavallisesti. Lumi oli jo lopuilleen pois hiutunut, pienoinen nietos oli vain siellä täällä aitavarressa. Olipa muudan äkiytynyt jäämään tuvan peräänkin, vaikka isäukko olisi sitä siitä koettanut hävittää tuhkaa kylvämällä. Pellot olivat yhtenä vellinä ja pihamaakin oli vielä ihan mustana, joku nurmen täpe vain näytteli terävää kärkeään.

Meistä lapsista se oli kiusoittavaa semmoinen kesä, kun joka paikka oli niin pahasiivoista, että äidin täytyi meidät kieltää tykkönään ulos menemästä. Yskää olisi vain muka hankittu ja ryvetetty liinaisten paitojen helmat ihan pahanpäiväisiksi.

Ja me olisimme silloin suoneet olevan ihan täyden talven, jotta olisi saanut kotirinteellä kelkkoineen mäkeä sujautella. Riihen perästä, korkean heinähaasion luota lähteä hurottamaan, hurottaa lumella peitettyjen raunioiden ylitse, jossa niin somasti aina kelkkaa leiskahutti -- ja sitten alempana jalalla kammeta vähän oikeaan, ettei kelkka pääsisi aitaa puskemaan. Sattuihan siellä joskus saamaan kuperkeikankin, ja silloin se tahtoi vähän niinkuin itkettää, mutta naurukin joutui samalla itkua sokaisemaan.

Niin, mutta nytpä ei ollut talvi, eikä edes kesäkään, olihan vain semmoista mustaa -- ei mitään, toisinaan vain vähän vesisateen tiherrystä. Tuvassa täytyi vain pysytellä, päiväkaudet vedellä puuhevoista ja työnnellä tuolia selälleen kaadettuna. Vieläpä äiti muisti paljon useammin käskeä kirjaakin käteen ottamaan, kun oltiin aina siinä silmien edessä.

Äiti kielsi vielä ottamasta ruohoisia käämin pohjallisiakin siskon kangastuolien korvakkeessa riippuvasta käämivasusta. Siinä sitä toki olisi ollut vähän huvituksen vaihtelua, kun olisi niistä pyssyjä valmistanut.

-- Suotta särette vaan pohjallisia, sanoi äiti.

Mutta joskus me kuitenkin saatiin tehdä hyökkäys käämivasulle. Silloin kun ei ollut äiti eikä sisko tuvassa...

Olin nytkin ihan koko aamupäivän odottanut semmoista loma-aikaa, mutta ihan kuin kiusaa tehden istui sisko vaan kangaslaudalla. Minä seurasin hyvin tarkkaan, milloin sisko sai aina kääminsä loppumaan, ottaisiko se uuden vielä vai lähtisi ulkona pistäymään. Uudenhan se aina otti ja alkoi kutoa paukutella.

Mutta viimeinkin! Viimeinkin jätti sisko sukkulaisensa kankaan päälle siihen pännärien viereen ja alkoi ulos sipsutella. Silloin se oli toivottu hetki tullut... ei muuta kuin tuoli jalkojen alle ja pyssyn raaka-aineita ottamaan!

Kiire oli toimessa. Peloitti, jos hyvinkin tulevat, jää työ täyttämättä ja hyvässä lykyssä saa vielä tukkapöllyn palkastaan. Äiti etenkin jos sattuu tulemaan... kyllähän se hennosi tukasta pölyyttää siskokin, mutta ei se hänen kurituksensa toki tehnyt niin kipeää, oli vain paremmin leikin tekoa.

Mutta siinä kiireessä ei joutanut oikein vakavasti työskentelemään. Tuoli sattui kaatumaan ja pyssymestari maahan nuuskalleen.

Aijoin ensin panna nauruksi koko asian, mutta sitten rupesin olkapäässäni tuntemaan kipua. Ja se koskikin niin kovasti että täytyi päästää surkea valitusvirsi kuuluville.

-- Äitii --!

Äiti tuli. Kopeloivat miehissä olkapäätäni ja loppupäätös oli se, että isä otti minut selkäänsä ja läksi Rökkilän Tahvon luo kantaa reksuttelemaan. Tahvo näet tunnettiin hyvin taitavaksi semmoisten jäsenvikojen täsmimisessä.

Minä puolestani en ollut oikein selvillä koko Tahvosta, mutta isäni selässä yksin ihmettelin asian laitaa. Olikohan se samallainen tahko, jolla oli tahkottu Seppä-Antin minulle tekemää veistäkin... Tahtoi pelottaa, että jos minuakin rupeavat tässä muun hyvän päälle vielä tahkoamaan.

-- Onko se se sama tahko, jolla veitsiäkin tahkotaan?

Eihän se kuulunut tahko olevan, mutta semmoinen hyvä vanha vaari, Tahvo nimeltään. Minä kuvittelin häntä, miten parhaiten osasin, arvelin että totta kai hänessä täytyy olla jotain semmoista pyöreää ja tahkon tapaista, koska on nimikin vähän sinnepäin vivahtava. Olisiko kasvot ehkä vähän tahkon näköiset, paitse että niissä töyhöttää pitkä valkonen parran höyväläinen.

-- Onko sillä tahkolla partakin?

Kuului olevan parta. -- Kuului olevan hyvä vaari. -- Kuului kivunkin vähentävän kädestäni.

Yltyi siitä isäni vaarin elämän tarinaa kertoilemaan. Kertomus ei tuntunut mielestäni oikein "kansantajuiselta", mutta sain kuitenkin sen verran selville, että Tahvo oli ollut vain köyhä poika alkujaan, raataen ja säästäen oli omaisuutensa hankkinut. Itse oli ollut isäntänä ja emäntänä, lehmän lypsyä ja leivän tekoa varten oli vain täytynyt pitää naispalvelijaa, mutta itse oli ukko aina keittänytkin.

Vasta vanhoina päivinään oli Tahvo tuonut vanhan lesken Rökkilään emännäksi, ja leski oli tuonut jo tullessaan kaksi poikaa, joista nyt kuului toinen olevan Rökkilässä isäntänä. Nyt kuului nuori isäntä vaimoineen hyvin huonosti vanhaa vaaria kohtelevan.

Isän pakinoidessa oltiin jo vaellettu Rökkilän näkyville. Talo oli jo ihan kelkkeästi näkyvissä harmaine rakennuksineen ja tuohikattoineen keskellä veteläin peltojen. Talo sijaitsi peltoja hieman korkeammalla penkereellä ja minusta näytti vähän semmoiselta, että se harjanne siinä ei olisi voinut tulla toimeenkaan ilman tuota taloa, ilman harmaita aittoja, navettaa, tallia ja tuparakennusta.

Jouduttiin siitä taloon ja me isäukon kera astuttiin tupaan käsi kädessä. Silmiini pisti ihan ensiksi valkohapsinen ja harmaapartainen ukko pöydän päässä verkkoa pistelemässä.

Kuultuaan asiamme tuli ukko kättäni koettamaan. Vesi tirahti silmistäni ja välistä täytyi ihan ääneen älähdellä ukon kopristellessa... oikein teki mieli suuttua suhahtamaan..

Vihdoin hän toki lakkasi, kääri huivilla käden kaulaani ja määräsi sen siinä pidettäväksi.

Luulin jo pois pääseväni, mutta sitten huomasin että olin suuresti erehtynyt. Isäni ja vaari rupesivat keskenään pakinata pitämään, puhuivat niin tanakasti ja tosissaan, että se on syöpynyt jotenkin tarkkaan muistooni.

Nuorta kansaa he etenkin moittivat tavoistaan. On vainen palvelijatkin valmiit murisemaan ruuan huonoudesta, työn paljoudesta ja lepoaikojen lyhyydestä, mutta olisivatpas eläneet hekin jonkun kuutisen seitsemisen kymmentä vuotta ennemmin, niin eivät varmaan kykeneisi henkeäänkään vetämään. Ja Tahvo syöpyi kertomaan:

-- Kyllä muistuu mimmoista oli ennen, kun tätäkin vähää kontua kokoon haalittiin. Maanantaiaamuna kun läksi useiden virstain päähän paloakin kyntämään, sai selkäänsä tuohisen kontin, joka oli täytetty pelkällä petäjäisellä. Usein viikkokauden sai siellä sydänmaalla elellä ja tulla toimeen miten hyvänsä. Työstä päästyään ja heponsa laitumelle laskettuaan otti leipäpalasen hyppysiinsä ja läksi ahoa astelemaan. Sieltä nappasi marjan särpimekseen, jos oli, mutta jos ei, niin täytyi tyytyä ilmankin. Jos nuori nouseva sukupolvi olisi nähnyt ne ajat, niin eipä enää tällaisilla selvän leivän päivillä valittaisi. -- Eipä valittaisi!

-- Vielä tässä pari vuotta jälelle päin minäkin jaksoin nousin ylös yhden, kahden aikaan aamusilla ja kävin puu- eli heinäkuorman hakemassa, ennen kun tulin muita herättämään. Panin silloin hevosen syömään toisten hevosten joukkoon ja läksin uudestaan työhön muiden mukana. Hevoseni oli kuitenkin paremmassa kunnossa kuin nykyisten renkien jouten olevat syöttiläät. -- Niin sitä on taloa hankittu, mutta nyt nuo jo näkyy voimat vähenevän ja miehuus pois katoavan...

Meitä vieraita kutsuttiin kahville ja sen perästä lähdettiin vihdoinkin kotiin. Kotiin kävellessä puhui isä vielä rökkiläisistä, moitti sitä että niin huonosti vaaria kohtelevat ja ihmetteli, että ennen niin varakas talo nyt on jo saatu velkaiseksi. Mutta minun muistooni syöpyi Tahvo syvemmälle, kuin mikään muu siihen astisesta elämästäni.

* * * * *

Parin viikon perästä puhuivat kaikki kotonani käyvät vieraat, että Rökkilän Tahvo on tullut hulluksi.

En ymmärtänyt, mitä se hulluksi tuleminen merkitsee. Mutta muuanna kevätkesän poutaisena päivänä satuin sen näkemään.

Me pehertelimme suuressa multahaudassa, josta oli kaikenmoisiin kotitarpeihin hiekkaa vedätetty. Mullasta teimme uunia ja kaikenmoisia ja ikävästä ei ollut tietoakaan.

Mutta katajikosta alkoi kuulua outoa rusketta. Säikähdimme, että sydän oli ihan kurkkuun kohota.

Silloin näimme Rökkilän Tahvon. Kasvot olivat paljon laihtuneet sitten viime näkemäni ja parta, se kaunis harmaa parta oli hyvin pahassa siivossa. Hän hymisi hiljaa itsekseen kävellessään pitkin katajikkoa, riipien katajoista neuloja ja kylväen niitä täydessä toimessa maahan.

Me kyyristyimme mutahautaan piiloon ja vanhus ei meitä huomannut. Jatkoi vain peltonsa siementämistä ja katosi viimein katajikkoon.

Rökkilän Tahvo puhui päivät päästään tuulia taivaita, joista ei kukaan sanonut paljon mitään ymmärtävänsä. Viimein häntä ruvettiin pidättämään tuvassa, kun muuten olisi huipotellut vain yhtenään metsissä. Tahvo sanoi tahtovansa vain mennä pois ihmisten vastuksina olemasta ja pyrki karkaamaan. Sanoi tahtovansa mennä pois omaan kotiinsa, siihen, jonka hän oli rakentanut.

-- Nouse, Tiina, lypsämään lehmiä... kas kuinka paljon Mansikki lypsääkin! -- Hoi, -- tuokaa raintaa... tuokaa saavia... huh -- Voi kun se nyt lypsääkin paljon... koko maa käy ihan valkeaksi! Hyvänen aika, nyt se on jo pukki... elä tule mokoma, miniän ruoja... hui, -- hui -- käärmeitä... käärmeitä... käärmeitä... St, st, st...

Tämmöisiä hän houri päiväkaudet ja pyrki kotiinsa menemään. Välistä oli levollisempi ja silloin puheli pelloista ja kauniista viljapelloistaan.

Voi kun siitä ruojasta oli talon väelle vastusta, emännälle etenkin! Mitä tehdäkin mokomalle hylkiölle...

Ja he köyttivät Tahvon nuoralla käsistään kiini vanhan kammarin nurkkaan ja antoivat olla onnensa nojassa, veiväthän vähän syötävää.

Sittenhän siitä mokomasta oli rauhassa! Pian riutuivat Tahvon voimat, että hän ei tarvinnut enää köysiä. Hän sai maata oikein sängyssä tuvan ovensuunurkassa ja siinä houria houreitaan.

Muutamana aamuna kun Rökkilän talon väki jo oli aamiaisella, käski emäntä palvelustytön viedä vaarillekin "vähän leipää" sinne ovensuunurkkaan. Tyttö puisteli Tahvoa kotvasen, mutta ei saanut liikahtamaankaan.

Autiolla.

Enhän minä voi oikein selvään itsekään käsittää, mitenkä sitten muille selittää, mikä lumousvoima sillä Autiolla on oikeastaan. Se on kyllä tuntuvinaan selvältä, että paikan viehkeys on vain mehevässä luonnossa ja kyllähän siellä on sitäkin... mutta on siinä Autiossa jotakin muutakin kuin tavallisissa kukkivissa maisemissa. Siellä tuntee sydän semmoista lämmintä, pyhää käden koskettelemista ja silmäin edessä näyttää olevan kirkkaimmalla päiväpaisteellakin hennon hentoa utua, jossa väreilee näkymättömäin keijukaiskuvien hienoja värivivahduksia. Niin -- no siellä on nyt vain jotain semmoista, jota ei oikein jaksa ymmärtää.

Autio ei ole edes niin erittäin kaunis paikkakaan, paljonhan niitä on kauniimpia. Onhan siellä kyllä tuoresta ja vihantaa nurmikkoa, jonka latvojen tasalta pilkistelee tuhkatiheässä sinisiä ja valkoisia pikkukukkasia. Sitten on muutamia leveitä leppäpehkoja, puolikymmentä ritvaoksaisia koivun höyväläistä ja suuri summaton humiseva petäjä.

Pidänhän minä paljon siitä nurmikosta ja puista, petäjästä etenkin. Minusta tuntuu, kuin se olisi siihen kasvanut jonkun säädöksen pakoittamana, muistopatsaaksi sillä sijalla eläneille. Petäjä on tuvan uunin sijalla... sanovat sen siksi kasvaneen, kun uunissa on ennen vanhaan paistettu pettuleipiä.

Niin, niitä muistoja! Minähän luulen, että nuo muistot menneistä raatajoista minua juuri täällä viehättävätkin. Tuntuu kuin ritvaiset koivut ihan tuoksuisivat mennyttä aikaa vasten kasvoja ja kuin ne olisivatkin vain varjokuvia kaatuneista vanhuksista.

Ja minusta tuntuu vielä, kuin ne kaatuneet olisivat olleet paljo parempia kuin me nykyiset. Lepänlehtien lemusta kehittyy se semmoinen käsitys, tuoksahtaa sydämeen ja sinne syöpyy ja hautautuu. Kuvittelen entisten eläjäin eläneen semmoista tarumaisen kaunista elämää, eikä tämmöistä jyrinää ja turhanpäiväistä touhinaa.

Summaton joukko mielikuvia vaeltelee ajatuksissani siellä pensaitten varjostamalla Autiolla. Ja ne ovat kauniita kuvia, koko elämäkin siellä kuvastaa niin mehevältä ja sopusointuiselta.

Eikä niitä kaikkia voi niin tarkasti selitellä, että sen toinenkin ymmärtäisi. Kuitenkin tuntuu ihan nautinnolta, kun sitä edes koettaa kuvailla. Ja sitten koetettua tuntuu se leppäpensaitten varjostama Autio vieläkin runollisemmalta ja rakkaammalta...

Tuoksahdelkaa vaan te kukat, vihertäkää nurmet ja lepatelkaa leppien lehdet! Peittäkää verhoonne menneitten maan isien muistot ja tehkää ne hyvin hämäriksi. Antaa peittyä vain askeleitten, valkoisten ja mustien! Me teutaroimme täällä uusia tuoreita askeleita, joita taasen kätkevät uudet kukkaset, kasvaneet pehmittämiimme penkereihin.

Jaakko Jyryläinen.

Jaakko Jyryläinen seisoi hovin herran kammarin oven poskessa. Seisoi kuin jäykkä savolainen konsanaan, ei kumarrellut eikä pokkuroinut.

-- No, mitäs se Jaakko?

-- Pyytäisin herralta, jos saisin käydä torpan tekoon Kirveskorven kuusikkoon?

Herran suupielissä väreili ivallinen hymyily ja silmät tähtäsivät Jaakkoon niin nauravan näköisinä.

-- Jassoo, vai torpan tekoon!

-- Niin --

Herra lupasi. Lupasi viljellä kymmenen vuotta arennitta.

Ja Jaakko nosti suuren, tuliterän kirveen harteilleen. Korpeen astui, työn alotti.

Kuuset tunsivat navakoita iskuja kupeissaan ja paukahdusten kaiku vaelteli pitkin saloja. Hongat horjuivat, kuuset kupsahtelivat rysähdellen pitkäkseen.

Vyötäisiään myöten taarusteli Jaakko hangessa ja kuusista lupsahteli niskaan suuria lumipaloja. Leudolla säällä sulautui lumi pukuun ja jäätyi iltapakkasella.

Mutta korvessa aukea leveni. Havut pantiin kasaan, kuusista tehtiin hirsiä ja särettiin aidaksia, koivuista hakattiin halkoja.

Kun päivän kajo aamulla alkoi roihuta kuusten latvoilla, astui Jaakko korpeen, ryskytti siellä päivän ja palasi, kun illalla kuusten lehvät rupesivat tummentumaan.

Kun kevätpäivät rupesivat korvessa kuusten juuria paljastelemaan, oli Jaakko jo ison aukean reunassa.

Silloin tuvan pohjakehikko perustettiin. Kirves paukkui taas, suuri puinen moukari jyrähteli ja tuvan nurkat rupesivat korkenemaan.

Seinät salvottiin, harjaorsi nostettiin. Sitten täytyi lähteä hovin herran työhön leipää ansaitsemaan.

Jaakko kynti ja niitti hovin herralle, mutta niittäessään ja kyntäessään ajatteli uuden tuvan tekoa. Ajatteli ovea ja ikkunoita, olematonta kattoa ja uunia.

Mutta kun saatiin hovin herran viljat kootuksi, meni Jaakko taasen tuvalleen. Teki uunin, ovet ja ikkunat. Kalkutteli kouruja katoksi, laittoi lattian ja laipion.

Sitten teki navetan pyöreistä puista ja toi navettaan hovin herralta ostetun vasikan. Tupaan toi Jaakko pirteäposkisen eukkonsa ja parkuvan pojan.

Uuden tuvan uuni lämpisi ja lakeistorvesta tuprusi savupatsas kohden korkeutta.

Jaakko itse tarttui rautakankeen ja lapioon, hakkasi juuria, kaivoi maata, väänteli kiviä ja soreita ojia ilmestyi suon reunamalle.

Mutta Liisa-eukko tarttui kuokkaan ja pöyhötteli maan sitkeää kamaraa. Saatiin sarka valmiiksi ja toinen kiehkesi perästä.

Sitten tuli talvi. Liisa kehräsi hovin emännälle ja Jaakko myllästi kuusikossa.

Pitkinä puhteina puheltiin ja tuumittiin. Totisina tuumittiin ja välistä oikein innostuttiin tulevaisuuden suunnitelmista. Pitkät illat ja pitkä talvi meni kuin siivellä hivaisten.

Ja keväällä taas kuokittiin ja kaivettiin. Kesällä oltiin työssä hovin herralla. Syksyllä kylvettiin ruista ja kylvökselle kohosi hentoja oraita. Hovin herra käy katsomassa. Hän hymyilee, mutta ei hymyile ivallisesti.

* * * * *

Kuluu viisi vuotta. Hovin herra käy taasen korpeen katsomaan.

Hän löytää suuren peltoaukean, jossa kasvaa hento-olkisia rukiin aaluvia. Rukiin pienet tähkät tököttävät pystyssä kuulean syyspäivän paisteessa.

Viime yönä oli liikkunut halla ja korjannut viljan... sen saman se oli tehnyt joka syksy ennenkin.

Herra pudistaa päätään ja menee matkoihinsa.

Mutta Jaakko puree pettua ja pettuleivän syötyään astuu nevalle kirves ja lapio kädessä.

Liisa käy keralla kuokkineen.

* * * * *

Ja taasen kuluu vuosia nelonen, viitonen. Hovin herra käy korpeen katsomaan.

Hovin herra löytää pellot entistään avarammat ja pelloilla kasvaa sakeassa jykeviä olkia ja olkien latvoissa täyteläiset tähkäpäät.

Herra kuulee kopseen kuusikosta ja käy Jaakkoa katsomaan. Sieltä löytyy laihakasvoinen mies, joka kaivaa ojaa kuusikkoon.

Herra katsoo ilosta säihkyvin silmin viljapeltoa ja sitten kääntää katseensa Jaakkoon.

-- Sulla on täällä mehevä viljamaa.

-- Jumalan kiitos, hän on kasvun lahjoittanut!

-- Tästä lähtein saa Jaakko antaa minulle puolet viljasta.

Jaakon rintaa tuntuu jokin ulospäin pullistavan, mutta tyynenä hän virkahtaa:

-- Pelto on vasta ensikerran täyden viljan kantanut, halla on tähän asti korjannut ainoankin.

Herran silmät silloin säkenöivät ja ääni vihasta värähtelee.

-- Ensi kerran tai toisen, se ei kuulu minuun. Maa on minun, maksa puolet, tahi astu taipaleelle!

Ja vihasta punoittavin kasvoin käy herra matkoihinsa, Hänen omallaan on rehennelty, hänen omistusoikeuttaan on loukattu...

Jaakko on allapäin ja mietteissään. Jakaisiko toiste herran kera kahtia, vai ottaisi kirveen olalleen, menisi toisen herran maalle ja alottaisi uudestaan?

Mutta ilta lähenee, tuulen henki tyyntyy ja päivä vaipuu ilman rannalle. Taivas selviää poutaan ja kylmyys panee kaiken elävän värähtelemään...

Aamulla on kaikki jäistä ja kuollutta. Tähkät ovat tönköiksi kivettyneet ja pukeutuneet vaaleaan verhoon...

Halla on käynyt jaolla ja ottanut kaikki omakseen...

"Numero 34 Salonen".

Simo tallusteli likaista tietä muhkeata kasarmia kohden.

Asteli alakuloisena portista pihan puolelle ja hiipi arastellen hiekoitettua käytävää, suoriin riveihin istutettujen koivujen välitse.

Ja ne saivat Simoon juhlallisen, kunnioittavan tunnelman, ne rakennukset. Mutta siinä tunnelmassa oli samalla niin raskasta, painavaa, masentavaa...

Simo oli tulossa sotamieheksi.

Hän oli puettu sarkaan, karkeaan kotikutoiseen. Lapikkaat olivat jalassa, tervalla sivellyt, päässä oli pitkävillainen, lampaannahkainen lakki ja selässä tuohinen kontti.

Simo katseli ympärilleen, eikä tiennyt mihin menisi. Huuletkin kävivät siinä niin etsiviksi, höltyivät erilleen tuuman verran.

Muutaman rakennuksen ikkunasta näkyi hempeitä kukkasia, Valkosten uutimien välistä. Simo seisottui, silmäili sisälle ja sitten yksin tein muutakin ympäristöä.

Pahuus... mihinkäpä siinä osasi!

Kulki siitä joku sotilas, herralta näytti, lieneekö ollut kapteeni vai... Valkonen nauha oli poikkitelasin sinisessä olkalapussa.

-- Oisin sotamieheksi tulossa. Mihinkähän minä oikein...

Ja Simo hivutti pitkävillaista lakkiaan oikealle korvalle.

-- Menkää pataljoonan kansliaan!

Ja herra neuvoi, mistä sen löytäisi. Näkyi nauravan mennessään.

Simo päästeli kontin siteistään, heitti sen eteiseen ja astui sisään. Sielläpäs kuului olevan nimi kirjoissa... kolmanteen komppaniaan neuvoivat menemään.

Ovessa tuli vastaan joukko nuoria miehiä. Olivat samalla asialla kuin Simokin.

Simo käveli sinne päin, jonne neuvoivat. Tuli pihaan, seisoskeli siinä konttineen ja katseli.

Komea oli hovi, suuret olivat ikkunat seinillä, mutta seinät tervatut. Piha oli sileä kuin kirkkotarha, ei nurmen täpettä missään, seinävarsillakaan.

Tulivat viimein kaikki katsotuksi, Simo jouti sisään.

Mutta sisässä sotilaat ivasivat pitkävillaista hattua ja tuohista konttia. -- -- --

Illemmalla saapui miehiä enemmän. Kävelivät kaihoisina kartanojen ympärillä, olivat kuin siiville lyötyjä.

Mutta Simoon katsoivat kaikki syrjäsilmällä, ivaava, halveksiva väre suupielessä.

Kun aika joutui, pantiin nuoret miehet riviin. Annettiin numerot sukunimen edelle, papin panema nimi sysättiin syrjään.

Neuvottiin vastaamaan "minä" ja huudettiin. Se oli pieni muistettava se sana, mutta ei sitä tahdottu muistaa.

Joutui vuoro Simon kohdalle.

-- Numero 34 Salonen!

Simo oli ollut vähän ajatuksissaan. Kun kuuli sukunimeään mainittavan, kohotti päätään ja vastasi:

-- On.

-- Äh, nahjus! "Minä", eikö ole käsketty sanoa?! -- Voi hemmetin herapekuna! Noinko se sitten on sotilaan kallo koipien välissä lupottava. Pää pystyyn, rinta ylös, vatsa sisään! Sotilaan rinta ei saa olla tehty puurovadista.

Ja aliupseeri tuuppasi Simon leukaa ylös, painoi hartioita eteenpäin ja ryssäsi nyrkillään vatsan kohtaa.

Nuo sydänmaan moukat olivat kuin eläimiä, heidän kanssaan voi pusertaa rinnastaan sotilaallisen taisteluhalunsa. Eihän sitä sivistyneempäin kanssa sillä lailla kehdannut toki ensipäivinä...

Mutta Simon kasvot sävähtivät punasiksi. Kädet kupeella puristuivat nyrkkiin...

-- "_Minä_", pitää sanoa! No, numero 34 Salonen!

Mutta Simolta ei kuulunut mitään. Huulet olivat puristuneet tiukasti yhteen.

-- Mitä! Eikö kannata vastata!? Kaikkia pölkkypäitä niitä tulee ihmisten ilmoihin! Maltahan... kyllä täällä semmoisista mutkat oijotaan... paremmistakin on oijottu.

Seuraavana yönä oli Simo putkassa.

Ja Simon rinta tuntui kiehuvan, tuntui tahtovan revetä täytelyyttään. Hetkiseksi välähti kuva kotimökistä, siitä, jonne kulki vain mutkainen ura kuusikon välitse, joka sekin oli talvella ummessa. Mutta kuva haihtui, kädet puristuivat nyrkkiin...

-- Ennen vankeutta, kuin nöyryyttä!

* * * * *

Sotilaat olivat saaneet sotilaan puvun. Puvusta ei enää voinut miehiä eroittaa, mutta Simo kun oli päässyt hampaihin, sai hän olla hampaissa, käsikaluna.

Ja Simo oli tullut ärtyisäksi, kylmäkiskoiseksi ja jäykäksi. Muita hän oli oppinut tuntemaan sortajikseen ja kohteli äkäsesti; yhteen oli kiintynyt -- sotilasten lainakirjastoon. Siellä oli uutta, ennen tuntematonta, mutta samalla ystävällistä, puoleensa vetävää.

Simo luki illoilla, luki että silmät punettuivat.

Mutta sotilaat Simoa kiusasivat ja härnäsivät ja siihen yhtyivät aliupseeritkin. Simo koitti olla heistä välittämättä, mutta täytyi aina lopulta tuskastua.

Ja silloin kilvalla naurettiin. Tuhmahan hän oli, koska suuttui.

Oli tultu jo kevääseen. Lumi oli juuri mailta huvennut, hiekka kuivanut kasarmin pihatantereella.

Oli oltu ensi kertaa kentällä harjoituksissa. Oli marssittu, temppuiltu ja "pikoonnattu"...

Oli komennettu rivi maahan mahalleen. Simon kohdalle oli sattunut suuri vesilätäkkö ja Simo ei ollut siihen heittäytynyt.

Simo oli saanut rangaistukseksi palvelusvuoroja.

Siinä oli siksi asian alkua, että kotiin tultua kyettiin Simoa "piruuttamaan". Ivattiin, naurettiin ja lopulta härnättiin. Osaston päällikkökin oli osallisena.

Simo viimein suuttui. Päällikköön viskasi vihansa.

-- Sen koira! Ihmisten verta imet, vaikka täytyisi olla toisia asettamassa!

Aliupseeri tuli pöyhkeänä Simon eteen.

-- Olenko minä koira? Sanoppas kerran vielä!

Simon kasvoja hiveli aliupseerin äkäiset hengähdykset.

-- Koira olet... susi, syöjä, raastaja...!

Ja Simon silmissä maailma pimeni. Nyrkistynyt käsi sysäsi voimakkaasti "herraa" rintaan... Herraparka keuskahti selälleen.

Hämmästyneinä seisoivat miehet. Mutta selvittyään aliupseeri meni kapteenin luo ja Simon tie johti putkaan.

Se ei ollutkaan ensimäinen kerta. -- -- --

Siellä oli istuttu vihainen viikko, pimeässä putkassa, puolella ruualla.

Mutta viimein ovet avautuivat ja Simo sai astua ulos.

Nurmen täppeet pilkistelivät maan raosta ja koivujen oksiin oli herhistynyt vihannoivat lehtien alut.

Semmoista mehua, semmoista pehmoista täytelyyttä ei Simo ollut koskaan luonnossa tuntenut. Oli niin kirkasta, niin valoista, että Simon rintakin huoahti valoisana.

Illemmalla Simo meni mäelle kasarmin kupeelle. Siellä oli laajalta kaunista nähtävää. Ja sitten se muistutti niin paljon korkeaa kotimäkeä. Se oli vain eroa, että siellä oli somaa luontaista epäjärjestystä, mutta täällä kaikki istutettua jäykkiin, suoriin riveihin, oksat puissa yhden näköisiksi saksittuja.

Mutta tänne niin kuin sinnekin näkyi yläpuolelta sininen ilma, samalla lailla läikkyi järvi tuolla etempänä ja samalla tavalla alkoi lehto vihertää tuolla alhaalla kuin kotilehdossakin.

Ja Simo istui puiseen sohvaan ja katsoi kotimökkiään kohden...

Mutta pian herätti hänet kiihkeä kellojen kilinä. Kaupungista päin se kuului, mutta Simo ei tiennyt mitä se merkitsi. Jonkin hädän huomasi hän vain olevan... katsoi sinne, katsoi tänne, katsoi kaikille puolilleen.

Läheltä kasarmia metsän takaa nousta öllisti sakea savu ja sekaan vilahteli pitkiä tulikieliä.

Simo ei joutanut ajattelemaan mitään, mutta läksi savua kohden kaihkasemaan. Koko pataljoona tulla rymyytti myös, tuoden suurta paloruiskua.

Metsän sisäinen herrastalo oli tulessa. Jykevinä liekit ilmassa leimahtelivat ja musta savu pakeni metsän ylitse. Lounainen tuuli tupruutteli tulta läheistä aitta- ja karjarakennusta kohden.

Pataljoonan paloluutnantti komensi:

-- Toimeen, pojat, pelastakaamme ulkohuoneet ja annetaan palaa sen, joka väkistenkin palaa. Seilit päälle, pojat!

Mutta mitenkäpä ne vietiin! Talon ainoat tikapuut seisoivat vasten palavaa rakennusta, liekit peittivät ne tykkänään.

Kukapa ne sieltä otti!

Ne ottaa Simo. Hän kiskasee kiireesti korvilleen suvilakkinsa reunukset, juoksee, katoaa liekkeihin. Kaikki katsovat liikkumatta, huokumatta.

Mutta kohta hän palaa, vetäen perässään palavia tikapuita. Tuskin saa tulesta tulleeksi näkyville, kun monissa miehin temmataan tikapuut hänen käsistään. Seilit saadaan päälle, ulkohuoneet ovat pelastetut.

-- Herranen aika! Katsokaas, kun tuo mies on tulessa!

Simon vaatteet ne olivat syttyneet palamaan ja turhaan koetti hän itseään sammuttaa. Ihmiset tulivat luokse, kopistelivat Simoa, mutta tuli kiihtyi vain kurittamisesta.

Tuotiin vihdoin vettä ja saatiin mies sammumaan, mutta vaatteet kartena kaikki maahan karisivat. Simon ruumis oli palohaavoja täynnä, täytyi kantaa kasarmille.

Makasi monta viikkoa Simo sairashuoneessa. Ei tullutkaan enää semmoista, että olisi sotilaaksi kelvannut. Sai mennä salon moukka omalle alalleen, maan pintaa penkomaan.

"Noh, noh!"

-- Noh, noh!

Ja pikku nassu kihnutteli veräjäpuita pienellä, luisella kärsällään. Koetti saada rakoa niin suureksi, että olisi mahtunut pihan puolelle pujahtamaan. Mutta kova oli veräjä, ei tullut apua rynnistelemisestä.

Nassu tirkisteli kulmainsa alta pihan puolelle, vikisi, urisi ja voivotteli harmissaan.

Pihalla näkyi nassun emäntä, vanha Leena, kävellä kyykehtivän, mitä lienee siellä tihruslellut. Ja nassu koetti parkua surkeammin, että vähänkään kävisi sydämmelle.

Kuulipas Leena-muori surkean rukouksen ja tuli veräjälle soppakiuluineen. Pudotti pois pari veräjä-puuta päältä päin, että yletti kaataa kaukaloon.

Nassu hamusi himoissaan kiulusta vettä kärsällään, että Leenan täytyi sitä pois ahdistaa. Sitten se hyvin sikamaisesti katsoa vekotti poskesta hetkisen, töytäsi sitten hätäisesti kaukalolle ja alkoi soppaa päänsä rakoon tassutella.

-- Niin, törsäkö se on, -- maanitteli Leena ja nassun niskaa syyhytteli. Nassun olisi tehnyt mieli leikkisän raukeasti keuvahtamaan syrjälleen, kuten muulloinkin Leenan ruopotellessa. Ei sentään malttanut, oli siinä niin mieleistä tehtävätä.

-- Nöh, nöh! -- äänteli se vain mielihyvissään.

Kun kaukalo tuli tyhjäksi, läksi nassu pitkin pellon aitavarteista tietä vörnittämään. Siihen aitavarteen hellitti päivä niin herttasesti, että rupesi oikein raukasemaan, kyllä täytyi levolle kyhnähtää.

-- Nöh, nöh! -- kyllä se tuntui hyvältä. Suoraksi ojensi nassu pienet töppösensä nurmikolle, painoi silmänsä umpeen ja levollisena siinä kellotti. Siinä kävi mieli taas niin tyytyväiseksi maailmaan, unehtuivat muistosta nälkäiset päivät ja veräjäkin, joka esti pihan puolelle pääsemästä.

-- Noh, noh, kyllähän tässä... yhhyh...

Ja unta hän veteli, että nenä sihisi... kepeää porsaan unta. Kuului hänen korvaansa nukkuessakin pieninkin risahdus ja lintujen iloinen liverrys.

Kuului tieltä päin ihmisjalan kapsetta. Nassu kohotti päätään, katsoi pienillä silmillään ja kuunteli tarkalla korvallaan. Nassu tunsi tulijan. Naapurin isäntä sieltä näkyi tulla toikkaroivan ja hyräili yksinään mitä lienee hyräillyt.

Nassu nousi töppösilleen ja meni vierasta vastaan ottamaan. Kumarteli kärsäänsä ihan maan pintaan asti ja vähän alemmaksikin, sekä virkkoi:

-- Nöh, nöh.

Kun isäntä tuli lähemmäksi, katsoi nassu sitä suoraan silmiin ja vieläkin hienosittain kumarteli, mitä lienee ollut mielessä.

-- Huut, sika! -- ärähti isäntä ja nassua kylkeen potkasi. Nassun nenä venähti pitkäksi hämmästyksestä. Hän älähti pahoillaan ja kirnitti tiepuoleen, maan pintaa myräilemään.

Harmitti se vähäsen, kun häntä niin halpana pidettiin, potkittiin ja puukkiloitiin. Olisipas hänellä kerrankin edes vähäsen valtaa, niin kyllä hän mokomillekin luonnon herroille kostaisi.

Nassun teki mieli vähän vakoilemaan mokomatakin kuningasta. Läksi perästä virnittämään ja näki miehen heidän pihaansa toikkaroivan.

Mies nousi veräjästä pihan puolelle, mutta nassun täytyi jäädä harmissaan aidan raosta tirkistelemään.

Leena-muori oli pihalla. Sen kanssa meni isäntä polittamaan heidän omaa kieltään, jota ei nassu ymmärtänyt... kuulostihan kumminkin, mitä ne pakinoivat.

-- Onkos teillä nyt viinaa? -- kuuli nassu isännän suhahtavan, kun ensin olivat muista asioista pakisseet.

-- On, on -- näin meidän kesken sanoen -- toki muutamain päiden täysi, -- supatti Leena-muori ja molemmat läksivät tupaan tallustelemaan.

Nassu läksi vörnittäen metsää kohden vessuttelemaan. Mutta taival tuntui hiljaa käymällä katkeavan, täytyi lähteä juosta vilkittämään, että heilahteli kippura saparo.

Siellä hän sitten möyri maata päiväpaisteisella aitavarrella. Mutta kovin rupesi kesäisessä helteessä varistamaan harjaksista nahkaa. Kylpyä tuntui mieli tekevän, mutta eihän niitä ollut lätäköitä näin kesäsydämmellä, tokkopa lienee ollut missään. Nassu arveli, että jos hyvinkin olisi siellä pellon eteläpäässä, siellähän oli semmoinen notkelma, jossa muulloinkin oli ollut kosteutta viimeseksi. Nassu tassutteli sinne päin, läksi juoksujalkaa vihlasemaan.

Ei siellä ollut vettä notkelmassakaan, mutta oli kuitenkin hiukan kosteampata mutaisen kuoppuran pohjassa tien varrella. Siihen se nassu painautui syrjälleen ja kuvettaan syyhytteli viileään, mustaan mutaan. Huhhuh, kun se tuntuikin nyt kylpy hyvälle, kun oli koko päivän aurinko kuvetta kuumentanut.

-- Noh, noh, -- sanoi nassu taas niin tyytyväisenä. Ei hän taaskaan välittänyt mitään ihmisten ilkeydestä... olkoot vaan mitä hyvänsä, samapa se hänelle.

Aurinko vaipui jo mäen taakse ja alkoi hämärtyä kesäinen ilta. Nassu keturoi vain vilposella vuoteellaan, painoi kärsänsä mutaan ja antoi silmäinsä vaipua umpeen.

Silloin alkoi taas kuulua tieltä päin raukeita, säännöttömiä askeleita. Nassu raotti silmiään, mutta ei kehdannut kohottaida katsomaan.

Mutta yht'äkkiä rutjahti jotain raskasta nassun päälle mutahaudan reunalta. Nassu parkasi surkeasti ja ryykäsi kauvas metsään, Sieltä hän sitten peloissaan tirkisteli paksun koivun juurelta. Kaksi miehen jalan näköistä kun vain näkyi haudan reunalta, uskalsi nassu mennä katsomaan, miten vieras köntyili hänen hyvässä makuuksessaan.

Mutta kun mies herkesi liikkumattomaksi ja painoi päänsä pehmoseen mutaan, uskalsi nassu mennä sitä lähempää tarkastelemaan. Hän ravisteli miestä hampain takista ja kärsällään käännytti vähän päätäkin silmiin nähdäkseen. Äskeinen isäntä näkyi olevan, henki vain löyhki niin pahalle... nassua oikein aivastutti...

Ravisteli ja puisteli se nassu miestä vähän kostoksi ilkitöistään, äskeisestä potkasusta ja sitten yörauhan häiritsemisestä.

-- Oö-ö-öö, mekä se...

-- Noh, noh! -- sanoi nassu kärsäänsä mielissään kohottaen, kun sai toverinsa ääntelemään.

-- Yhhyh, -- ykisi mieskin ja kääntyi enemmän kylelleen, että naama paremmin kosketti mutaan.

Nassunkin viha leppyi, kun sai toverinsa ääntelemään. Hän painoi kärsänsä miehen kainaloon ja kallistui sen kuvetta vasten virkistävään lepoon...

-- Noh, noh! Kyllähän tässä... yhhyh.